Mutta entä jos Caesar itse on ryöstänyt Lygian?
Kaikki tiesivät, että Caesar usein pani toimeen yöllisiä partioretkiä saadakseen vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen. Petroniuskin otti osaa noihin huvituksiin. Päätarkoituksena oli suorastaan ottaa kiinni naisia, heittää heidän ympärilleen sotilasviitta ja sen avulla survaista heidät maahan, niin että he menivät tainnoksiin. Caesarin oli tapana sanoa tätä huvittelua »helmien pyydystämiseksi», koska monasti köyhän kansan hökkelin pohjalta saattoi löytyä todellinen nuoruuden ja kauneuden helmi. »Sagatio»—joksi sanottiin sitä, kun sotamiehen viitta ansana viskattiin toisen niskaan—muuttui nyt todelliseksi naisryöstöksi, ja »helmet» saatettiin joko Palatinukselle tai jonnekin Caesarin lukemattomista huviloista. Mahdollisesti Caesar myöskin lahjoitti helmen jollekin ystävälleen. Näin oli saattanut käydä Lygiankin. Caesar oli nähnyt hänet juhlassa, eikä Vinitius hetkeäkään epäillyt, että hän oli pitänyt häntä kauneimpana naisena, minkä ikinä oli tavannut. Kuinkas muuten! Tosinhan tyttö oli ollut Neron palatsissa Palatinuksella. Nero olisi siis julkisesti voinut ottaa hänet, mutta Petronius oli aivan oikein huomauttanut, ettei Caesar uskalla tehdä julkisia rikoksia: hän saattaisi toimia julkisesti, mutta hän valitsee aina mieluummin salaiset tiet. Tällä kertaa on häneen ehkä vaikuttanut pelko Poppaeaa kohtaan. Vinitiukselle selveni nyt, ettei Aulus varmaankaan ole uskaltanut väkivallalla ottaa haltuunsa tyttöä, jonka Caesar on Vinitiukselle luvannut. Kuka sen olisi uskaltanut tehdä? Mahdollisesti sama jättiläiskokoinen, sinisilmäinen lygiläinen, joka oli uskaltanut tulla tricliniumiinkin ja sylissään kantaa hänet pois juhlasta? Mutta jos hän olisi hänet korjannut, niin minne hän olisi saattanut hänet viedä? Ei! orja ei olisi uskaltanut. Sitä ei siis ole tehnyt kukaan muu kuin Caesar.
Kun Vinitius näitä ajatteli, pimenivät hänen silmänsä ja hikihelmet nousivat otsalle. Siinä tapauksessa hän oli kadottanut Lygian ikipäiviksi. Kaikkien muiden käsistä hän olisi ollut riistettävissä, mutta ei niistä käsistä. Nyt oli syytä huudella: voi minua onnetonta! Hän saattoi selvästi nähdä Lygian Caesarin sylissä ja ensi kerran eläessään hän ymmärsi, että on olemassa ajatuksia, joita ihmisen on aivan mahdoton kärsiä. Vasta nyt hän käsitti, kuinka hän häntä rakasti. Niinkuin hukkuvan mieleen salaman nopeudella lentää koko hänen mennyt elämänsä, niin Vinitiuskin nyt eli uudestaan kaikki ne hetket, jotka hän oli viettänyt Lygian kanssa. Hän näki hänet, hän kuuli jokaisen hänen sanansa. Hän näki hänet suihkulähteellä, näki hänet Auluksen talossa ja sitten kemuissa. Hän oli häntä niin likellä, että hän tunsi hänen hiustensa lemun, hänen ruumiinsa lämmön ja suudelmien hekuman, painaessaan suutaan hänen viattomia huuliaan vastaan. Nyt oli hän hänen silmissään sata kertaa kauniimpi, houkuttelevampi, suloisempi ja rakkaampi kuin kaikki kuolevaiset ja kaikki jumalat. Ja kun hän ajatteli, että Nero pitää hallussaan kaikkea sitä, mikä oli syöpynyt hänen sydämeensä, mikä oli muuttunut hänen lihakseen ja verekseen, niin valtasi hänet tuska, joka oli aivan ruumiillinen ja niin kauhea, että hänen teki mieli hakata päätään atriumin seinään, kunnes se menisi mäsäksi. Hän tunsi, että tämä saattaa viedä hulluuteen, ja varmaan hän olisikin tullut hulluksi, jollei kosto vielä olisi pitänyt häntä vireillä. Vasta hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän saata elää, jollei saa omistaa Lygiaa, mutta seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei hän saata kuollakaan, ennenkuin on kostanut hänet. Tämä ajatus tuotti hänen tunteilleen jonkinlaista lievennystä. »Minä rupean sinun Cassius Chaereaksesi», toisteli hän itsekseen ja ajatteli Neroa. Äkkiä koppasi hän kourallisen multaa impluviumia ympäröivästä kukkaisvaasista ja vannoi sekä Erebukselle, Hekatelle että kaikille kotijumalilleen kauhean valan, ettei lepää ennenkuin Lygia on kostettu.
Tämä tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Olihan hänellä nyt päämäärä, jonka edestä kannatti elää ja joka antoi hänen ajatuksillensa ravintoa sekä yöllä että päivällä. Hyljättyään tuumansa lähteä Auluksen luo käski hän kannattaa itsensä Palatinukselle. Matkalla hän mietti, että jolleivät päästä häntä Caesarin puheille, tai jos tahtovat tutkia, onko hänellä aseita, niin se todistaa, että Caesar on ryöstänyt Lygian. Hän ei kuitenkaan ottanut mukaansa mitään aseita. Hänen päänsä oli sekaisin, ja kuten ihmisen ajatukset tavallisesti sellaisessa mielentilassa keskittyvät yhteen ainoaan kohtaan, niin hänenkin ajatuksensa kaiken aikaa hautoivat kostoa. Hän ei tahtonut ryhtyä toimeen ennen aikojaan. Tärkeintä oli hänelle tavata Acte, sillä hän arveli häneltä saavansa kuulla totuuden. Ajoittain välähti hänen mieleensä toivon säde: entä jos hän täällä tapaakin Lygian itsensä! Ja tämä ajatus pani hänet värisemään. Entä jos Caesar sattui ryöstämään hänet tietämättä, kuka hän oli, ja lähettääkin hänet tänään Vinitiukselle? Mutta seuraavana hetkenä hän kumosi tämän arvelun. Sillä jos siinä olisi ollut perää, niin olisi Lygia jo eilen lähetetty hänelle. Yksin Acte saattoi antaa selityksen näihin ongelmiin ja sentähden oli Acte tavattava ennen kaikkea.
Päästyään selville tästä asiasta käski hän orjien kiiruhtaa, ja pitkin matkaa risteili hänen päässään mitä epämääräisimpiä ajatuksia Lygiasta ja kostosta. Hän oli kuullut, että egyptiläisen Pacht-jumalattaren papit mielensä mukaan saattoivat siirtää tauteja toisesta toiseen. Hän päätti sentähden kääntyä kysymään neuvoa heiltä. Itämailla hänelle niinikään oli kerrottu, että juutalaiset loitsuillaan voivat toimittaa vihamiehensä ruumiin täyteen paiseita. Hänen orjiensa joukossa oli juutalaisiakin, ja hän päätti kotiin palattuaan käskeä kiduttaa heitä, kunnes saisi heidät ilmaisemaan salaisuutensa. Suurimmalla nautinnolla hän sentään ajatteli lyhyttä roomalaista miekkaa, joka helposti avaa verelle väylän—sehän se oli pulpauttanut esiin verisäteen Cajus Kaligulastakin ja jättänyt kulumattomat merkit porttikäytävän pilareihin. Vinitius olisi tällä hetkellä ollut valmis surmaamaan koko Rooman. Jos joku ystävällinen jumala olisi luvannut ottaa hengiltä kaikki muut ihmiset paitsi hänet ja Lygian, niin ei hän suinkaan olisi pannut vastaan.
Porttiholville päästyään hän sai takaisin mielenmalttinsa, ja nähdessään pretoriaanivartijat johtui hänen mieleensä taasen ajatus, että jos he vähimmälläkään tavalla vastustavat hänen sisäänpääsyään, niin se todistaa, että Lygia on palatsissa Caesarin hallussa. Mutta yli-centurio hymähti hänelle ystävällisesti, astui pari askelta häntä vastaan ja virkkoi:
"Terve, jalo tribuni! Jos tahdot päästä Caesarin puheille, niin olet valinnut sopimattoman hetken. En tiedä, saatatko nähdä häntä."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vinitius.
"Jumalallinen pikku Augusta sairastui äkkiarvaamatta eilen. Sekä Caesar että Augusta Poppaea ovat hänen luonaan parantajien kanssa, joita on kutsuttu tänne koko kaupungista."
Se oli vakava tapaus. Tämän tyttären syntyessä oli Caesar ollut tulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hän oli vastaanottanut hänet: extra humanum gaudium. Ennen synnyttämistä oli senaatti erityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa, missä lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia näytäntöjä. Sitäpaitsi oli rakennettu kaksi temppeliä Fortunalle. Nero, joka ei koskaan eikä missään osannut pitää kohtuutta, rakasti lastakin rajattomasti. Poppaea rakasti myöskin lasta, yksin jo siitäkin syystä, että se tuki hänen asemaansa ja teki hänen vaikutusvaltansa horjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestä ja elämästä saattoi riippua koko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli yllinkyllin tekemistä hänen omien huoltensa ja hänen oman rakkautensa kanssa. Hän ei sentähden todellakaan kiinnittänyt mitään huomiota centurion sanoihin, vaan virkkoi: