Acte katseli häneen hetkisen ikäänkuin saadakseen selville, tarkoittiko hän täyttä totta.
"Oi," virkkoi hän sitten, "sinä kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hän sinua!"
Nämä sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin hullu.
"Se ei ole totta!"
Lygia ei sietänyt häntä. Mistä Acte saattoi tietää!? Olisiko Lygia yhden päivän tuttavuuden aikana ruvennut tekemään tunnustuksia? Mitä rakkautta se on, joka valitsee osakseen kulkurielämän, häpeällisen köyhyyden, kaikenkaltaisen epävarmuuden, ehkäpä nälän ja kuoleman—mutta hylkää seppelöidyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa! Paras on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillä vähemmästäkin tulee hulluksi. Hän ei vaihtaisi tyttöä kaikkiin tämän palatsin aarteisiin—mutta tyttö pakenee. Mitä rakkautta se on, joka pelkää onnea ja synnyttää tuskaa! Kuka sellaista ymmärtää? Kuka sellaista saattaa käsittää? Jollei hän vielä toivoisi löytävänsä häntä, niin hän upottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikä pakene. Oli ollut hetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan likellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän vielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan.
Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut Lygiaa voittaa? Sensijaan että olisi pyytänyt häntä Aulukselta ja Pomponialta, oli hän viekkaudella ryöstänyt lapsen vanhemmilta. Hän oli tahtonut ottaa tytön rakastajattarekseen eikä vaimokseen, hänet, tunnetun perheen kasvattityttären ja prinsessan! Hän oli saattanut hänet tähän rikoksen ja häpeän pesään, saastuttanut hänen viattomat silmänsä riettaiden kemujen näkemisellä—sanalla sanoen: hän oli kohdellut häntä kuin katutyttöä. Joko hän oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja Pomponian talo oli, missä Lygia oli kasvanut? Eikö hän sitten saattanut käsittää, että sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia Crispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat Caesarin talossa? Eikö hän heti Lygian nähdessään ollut ymmärtänyt, että hän on puhdas tyttö, joka menee kuolemaan mieluummin kuin häpeään? Mistä Vinitius tiesi, eivätkö ne jumalat, joita hän tunnustaa, ole paremmat ja puhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret kunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt täällä mitään tunnustuksia, mutta hän oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa, että Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hänet kotiin Pomponian luo. Ja sitä kertoessaan oli tyttö punastunut rakastuvan neidon lailla, joka luottaa lemmittyynsä. Niin, Lygian sydän oli sykkinyt hänelle, Vinitiukselle, mutta Vinitius oli pelästyttänyt, vimmastuttanut hänet, loukannut häntä. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimään häntä, mutta tietäköön, että jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan epäillä Lygiaa, ja silloin hänen turmionsa on tullut.
Vinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi. Tieto siitä, että Lygia häntä rakasti, järkytti hänen sydämensä pohjia myöten. Hänen mieleensä muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin tyttö, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hänen sanojaan. Varmaankin hän juuri silloin oli alkanut rakastaa häntä. Ja tätä ajatellessa leimahti Vinitiuksessa äkkiä eloon tunne sata kertaa autuaallisempi kuin kaikki, mistä hän ikinä oli nähnyt unta. Hän olisi siis todella voinut vähitellen voittaa hänet ja vihdoin omistaa koko hänen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hänen oveaan, voidellut hänen kynnyksensä sudenrasvalla ja hänen vaimonaan istunut lampaantaljalla hänen kotilietensä ääressä. Hän olisi hänen suustaan saanut kuulla nuo pyhät lupauksen sanat: missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla. Hän olisi iankaikkisesti ollut hänen omansa.
Miksi ei hän ollut menetellyt niin? Olisihan hän oikeastaan tahtonut. Mutta nyt ei Lygiaa ole, eikä hän häntä löydä, ja jos löytäisikin, niin olisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin eivät varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen väet enempää kuin Lygiakaan. Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn, mutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa, vaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi tarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä yksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli myöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.
Myöhäistä!
Ammottava kuilu tuntui avautuvan hänen jalkainsa eteen. Hän ei käsittänyt mitä tehdä, mihin ryhtyä, minne mennä. Kuni kaikuna toisti Acte toistamistaan sanan »myöhäistä!» ja vieraan suusta kaikui se hänen korvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hän käsitti, että hänen täytyy löytää Lygia, sillä muuten hänen käy hullusti.