Vinitius rypisti kulmakarvojaan.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän.
"Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellä kohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi sylissään. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith väittää, että hän on loihdittu sekä että se vieras tyttö, jonka he puutarhassa kohtasivat, hänet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllä, mutta jos käy päinvastoin, niin Poppaea paikalla rientää syyttämään Lygiaa noituudesta, ja jos he silloin saavat hänet käsiinsä, niin hukka hänet perii."
Molemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius:
"Ehkä hän on noitunut lapsen ja noitunut minut."
"Lilith väittää lapsen ruvenneen itkemään juuri silloin, kun sitä kannettiin meidän ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllä itki. Mutta varmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinä Lygiaa mistä tahdot, mutta älä virka hänestä sanaakaan Caesarille, ennenkuin pikku Augusta paranee, sillä silloin tuotat sinä hänelle Poppaean koston. Lygian silmät ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tähtesi. Ottakoot jumalat suojaansa tyttö raukan!"
"Rakastatko sinä häntä, Acte?" kysyi Vinitius synkästi.
Entisen orjattaren silmät olivat kyynelissä.
"Kyllä. Rakastin häntä."
"Hän ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani."