"Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!" huusi Marcus.
Acte katseli häneen verhotuilla silmillään miltei ankarasti:
"Tiesin, ettei hän tahdo ruveta jalkavaimoksesi."
"No, mikä sinä sitten olet ollut koko elämäsi ajan?"
"Mutta minä olenkin ennen ollut orjatar."
Vinitius raivostui: Caesar oli antanut hänelle Lygian, ja hänen ei tarvinnut kysyä, mikä hän ennen oli ollut. Mutta hänpä löytää hänet vaikka maan alta ja silloin hän kohtelee häntä kuten häntä ikinä haluttaa. Niin juuri! Hänestä tulee sittenkin hänen jalkavaimonsa. Hän antaa ruoskia hänet niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja kun hän kyllästyy häneen, lahjoittaa hän hänet halvimmalle orjalleen tai lähettää hänet maatiloilleen Afrikaan käsikiviä vääntämään. Hän tahtoo löytää hänet vain kiusatakseen, polkeakseen ja nöyryyttääkseen häntä.
Vinitius ärtyi ärtymistään, kunnes kadotti kaiken järkensä. Acte huomasi hänen uhkaustensa menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin, että niitä oli mahdoton panna täytäntöön. Hänestä puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte kyllä olisi ollut taipuvainen säälimään, mutta ylenmääräinen kiukku sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan, ja vihdoin hän kysyi, minkätähden Vinitius oikeastaan oli tullut hänen luokseen.
Siihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hän oli tullut siksi, että toivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hän oli tullut päästäkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nähdä häntä, oli hän poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa vastaan. Sentähden Caesar varmaan suostuu etsimään häntä koko kaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Käytettäköön siihen vaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo koko keisarikunnassa. Petronius epäilemättä tulee kannattamaan hänen pyyntöään, ja etsintä voi alkaa jo tänäpäivänä.
Mutta Acte virkkoi:
"Varo sinä, ettet kadota häntä ainiaaksi samassa hetkessä, jolloin hänet
Caesarin käskystä löydät."