"Onko sinun väkesi joukossa ketään, joka tuntee tuon jättiläiskokoisen lygiläisen?" kysyi Petronius.
"Atacinus ja Gulo hänet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen kantotuolin ääreen ja Gulori minä tapoin."
"Sääli häntä," sanoi Petronius. "Hän oli käsivarsillaan kantanut sekä sinua että minua."
"Aikomukseni oli vapauttaa hänet," huomautti Vinitius. "Mutta vähät siitä! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri…"
"Merestä helmiä juuri pyydystelläänkin… Tietysti emme löydä häntä tänään emmekä vielä huomennakaan, mutta löydämme varmaan. Sinä moitit minua, että neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvä. Se tuli huonoksi vasta sitten, kun se kääntyi pahaan päin. Kuulithan Auluksen itsensä sanovan, että hän perheineen päivineen aikoi Siciliaan. Siinä tapauksessa tyttö kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta."
"Olisin lähtenyt heidän jälkeensä," vastasi Vinitius. "Silloin ei Lygiaa ainakaan olisi uhannut mikään vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee, niin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielä Caesarille, että se on Lygian syy."
"Niin kyllä. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt siitä parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt joitakin keinoja keksimme."
Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten:
"Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan pahoihin henkiin. Caesar on niinikään taikauskoinen… Jos me nyt päästämme liikkeelle huhun, että pahat henget ovat vieneet Lygian, niin kyllä siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietävät, ettei Caesar eikä Aulus Plautius ole häntä ryöstäneet, vaan hänen katoamisensa todella on tapahtunut aivan salaperäisellä tavalla. Yksinään ei lygiläinen missään tapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hänellä on täytynyt olla apulaisia, mutta mistä orja yhtenä päivänä olisi voinut saada kokoon niin paljon ihmisiä?"
"Kaikki Rooman orjat vetävät yhtä köyttä."