Mutta Petronius, joka todella piti hänestä ja joka olisi tahtonut lieventää hänen tuskiaan, rupesi nyt miettimään, mitä tehdä.
"Ehkä sinun omat orjattaresi ovat kadottaneet uutuuden viehätyksen silmissäsi," huudahti hän hetkisen perästä. "Mutta katsopa—ja siinä hän rupesi silmäilemään Irasta ja Eunikeä, vuoroin toista, vuoroin toista, kunnes vihdoin laski kätensä kultatukkaisen kreikattaren lanteille,—katsopa tätä sulotarta! Fonteius Capito nuorempi tarjosi minulle hänestä hiljan kolme komeaa clasomenilaista poikasta. Kauniimpaa ruumista ei Scopaskaan voisi luoda. En itsekään käsitä, minkätähden hän tähän saakka on jättänyt minut aivan kylmäksi. Suhteeni Chrysothemikseen ei ainakaan ole ollut estämässä! Mutta minä lahjoitan hänet sinulle. Ota hänet!"
Nämä sanat kuullessaan kalpeni kultatukkainen Eunike äkkiä kuin vaate. Hän loi Vinitiukseen pelästyneet silmänsä ja näytti henkeä vetämättä odottavan hänen vastaustaan.
Mutta Vinitius karkasi ylös, painoi kädet ohimoilleen ja rupesi puhumaan kiireesti kuten ihminen, joka on sairas ja joka ei huoli mistään:
"Ei, ei!… En välitä hänestä! enempää kuin muistakaan!… Kiitos vain, mutta en minä tahdo häntä! Lähdenpä etsimään kaupungille. Käskepä antaa minulle gallialainen viitta päähineineen. Lähden tästä Tiberin toiselle puolelle… Kunhan saisin nähdä edes Ursuksen!"
Hän läksi kiireesti. Petronius ei koettanutkaan pidättää häntä, sillä hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi istua yhdessä kohden. Vinitiuksen puheen hän taas arveli johtuvan hetkellisestä vastenmielisyydestä jokaista naista kohtaan, joka ei ollut Lygia. Hän ei suinkaan tahtonut, että hänen jalomielinen lahjoituksensa menisi myttyyn, sentähden kääntyi hän orjattarensa puoleen ja lausui:
"Eunike, kylve, voitele ruumiisi, pukeudu ja lähde sitten Vinitiuksen taloon."
Mutta tyttö lankesi hänen jalkainsa juureen ja rupesi kädet ristissä rukoilemaan, että hän armahtaisi häntä ja sallisi hänen jäädä taloonsa. Hän ei mene Vinitiuksen luo, mieluummin hän täällä kantaa puita hypocaustumiin kuin on siellä ensimmäisenä palvelijana. Hän ei tahdo! Hän ei voi! Hän rukoilee, että herra häntä armahtaisi. Herra antaa vaikkapa ruoskia häntä joka päivä, kunhan vain ei lähetä pois talostaan.
Tyttö vapisi kuin lehti. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän pelkäsi ja ojensi tuskallisesti käsiään herransa puoleen. Petronius kuunteli häntä kummissaan. Perin outoa oli Roomassa nähdä orjatar, joka uskalsi vastustaa käskyä ja joka sanoi: »en tahdo enkä voi.» Petronius ei ollut uskoa silmiään eikä korviaan. Vihdoin hänen kulmakarvansa rypistyivät. Hän oli liian sivistynyt ollakseen raaka. Hänen orjillaan oli enemmän vapauksia kuin orjilla tavallisesti, varsinkin huveihin nähden. Mutta sen sijaan piti heidän ankarasti täyttää velvollisuutensa ja noudattaa herransa tahtoa kuin jumalten lakeja. Jolleivät he täyttäneet näitä molempia ehtoja, odotti heitä kyllä sama rangaistus, jota tavallisesti vastaavissa tapauksissa käytettiin. Petronius ei sietänyt vastustusta eikä yleensä mitään, joka häiritsi hänen rauhaansa. Vähän aikaa hän katseli polvistuvaa tyttöä, mutta lausui sitten:
"Kutsu Teireisias tänne ja palaa itse hänen kanssaan."