Eunike nousi vavisten, kyyneleet silmissä, ja jätti huoneen. Vähän ajan kuluttua hän palasi atriumin ylipalvelijan, kretalaisen Teireisiaan seurassa.
"Ota Eunike," puhui Petronius, "ja anna hänelle kaksikymmentäviisi raippaa, mutta katso ettet vahingoita ihoa."
Tämän sanottuaan läksi Petronius kirjastoonsa, istuutui ruusunkarvaisen marmoripöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan teosta »Trimalchionin pidot».
Mutta Lygian katoaminen ja pienen Augustan sairaus häiritsi siihen määrään hänen ajatuksiaan, ettei hän kauaakaan voinut tehdä työtä. Varsinkin näytti tuo sairaus kehittyvän vakavaksi. Petroniuksen mieleen johtui, että jos Caesar saadaan uskomaan Lygian loihtineen pikku Augustan, niin hänkin voidaan vetää edesvastuuseen, koska tyttö hänen pyynnöstään tuotiin palatsiin. Hän toivoi heti ensi näkemällä voivansa jollakin lailla selittää Caesarille tuollaisen syytöksen mahdottomuuden ja luotti samalla Poppaean myötävaikutukseen. Poppaea nimittäin piti Petroniuksesta, ja vaikka hän huolellisesti oli koettanut salata tunnettaan, oli Petronius kuitenkin saanut sen selville. Hetken perästä hän sentähden kohautti olkapäitään koko pelolleen ja päätti lähteä tricliniumiin vahvistamaan ruumistaan. Hän aikoi vielä kerran kannatuttaa itsensä palatsiin, sitten Mars-kentälle ja vihdoin Chrysothemiksen luo.
Matkalla tricliniumiin astui hän käytävän läpi, joka oli määrätty palvelijain olinpaikaksi, ja siellä hän äkkiä näki Euniken siron vartalon nojaamassa seinää vasten. Hän muisti, ettei ollut antanut Teireisiaalle muuta käskyä kuin ruoskia Eunikeä. Kulmakarvojaan rypistellen alkoi hän etsiä häntä palvelijoiden joukosta.
Mutta kun ei hän häntä nähnyt, kääntyi hän Euniken puoleen.
"Joko sinä sait raippasi?"
Tyttö heittäytyi taasen hänen jalkoihinsa, suuteli hänen togansa lievettä ja virkkoi:
"Oi, kyllä, herra! Sain! oi, kyllä, herra!…"
Hänen äänessään soi ilo ja kiitollisuus. Varmaan hän luuli, raipat saatuaan, olevansa oikeutettu jäämään tähän taloon. Petronius ymmärsi hänen ajatuksensa ja hämmästeli orjattaren intohimoista vastarintaa. Ihmisluonnon kokeneena tuntijana käsitti hän paikalla, että ainoastaan rakkaus saattoi olla syynä sellaiseen vastustukseen.