"Onko sinun rakastettusi tässä talossa?" kysyi hän.
Tyttö nosti siniset, kyyneltyneet silmänsä herransa puoleen ja vastasi niin hiljaa, että ääni tuskin kuului:
"On, herra!…"
Hän oli erinomaisen kaunis, hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja toivo ja hänen silmänsä loistivat kultaisten hiusten alta niin rukoilevasti, että Petroniuksen, joka filosofina julisti rakkauden voimaa ja estetikkona antoi arvon kaikelle kauneudelle, kävi häntä sääli.
"Kuka noista sitten on rakastettusi?" kysyi hän nyökäyttäen päätään orjiin päin.
Mutta hänen kysymykseensä ei tullut vastausta. Eunike vaivutti päänsä hänen jalkoihinsa ja pysyi liikkumattomana.
Petronius tarkasteli orjia, joiden joukossa oli sekä komeita että kauniita nuorukaisia, mutta hän ei kenenkään kasvoista voinut lukea vastausta kysymykseensä. Kaikki vain hymyilivät jonkinlaista kummallista hymyä. Vähän aikaa Petronius vielä katseli tyttöä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja läksi sitten vaieten tricliniumiin.
Syötyään käski hän kantaa itsensä palatsiin ja sieltä Chrysothemiksen asuntoon, jossa hän viipyi myöhään yöhön. Kotiin palattuaan kutsutti hän luokseen Teireisiaan.
"Saiko Eunike raippansa?" kysyi hän.
"Sai, herra. Kielsit kuitenkin vahingoittamasta hänen pintaansa."