"Onko sinua ennenkin käytetty tällaisiin toimiin?" kysyi Petronius.
Kreikkalainen loi silmänsä kohti korkeutta.
"Meidän päivinämme annetaan hyveelle ja viisaudelle niin vähän arvoa, että filosofinkin täytyy käyttää muita keinoja henkensä elatukseksi."
"Mitä keinoja sinä sitten käytät?"
"Minä näen kaikki, mitä tapahtuu, ja annan neuvoja tarvitseville."
"Jotka maksavat sinulle—eikö niin?"
"Oi herra, minun täytyy ostaa kirjuri. Muuten viisauteni menee hautaan minun kanssani."
"Jollet tähän asti ole saanut kokoon niin paljoa, että olisit voinut hankkia siistin viitan, niin eivät palveluksesi mahda olla suuriarvoisia."
"Vaatimattomuus on estänyt minua ylvästelemästä. Muista sitäpaitsi, herra, ettei näihin aikoihin enää ole sellaisia hyväntekijöitä kuin ennen. Heille oli yhtä suuri ilo saada kullalla peittää mies, joka oli heille tehnyt palveluksen, kuin kulauttaa kurkkuunsa Puteolin osteri. Palvelukseni eivät ole pienet, mutta ihmisten kiitollisuus on pieni. Kun joskus arvokas orja sattuu karkaamaan, niin kuka hänet löytäisi, jollei isäni ainoa poika? Kun muureilta tavataan kirjoituksia jumalallista Poppaeaa vastaan, niin kuka saisi selville niiden kirjoittajat? Kuka hakee kirjoista Caesaria vastaan tähdätyt säkeet? Kuka antaa ilmi, mitä senaattorit ja ritarit puhuvat kotonaan? Kuka kantaa kirjeet, joita ei rohjeta uskoa orjille, kuka kuuntelee uutisia parturien ovilla, kuka tietää kaikki viinikellarien ja leipäpuotien salaisuudet, kenelle uskoutuvat orjat, kuka saa nuuskia joka talon, atriumista aina puutarhaan asti? Kuka tuntee kaikki kadut, kujat ja piilopaikat, kuka tietää, mitä puhutaan kylpylaitoksissa, sirkuksessa, toreilla, miekkailukouluissa, orjakauppiaiden hökkeleissä, yksin arenoillakin? …"
"Kautta jumalien! riittää jo, jalosukuinen tietäjä!" huudahti Petronius, "taikka me hukumme sinun palvelustesi, hyveittesi, viisautesi ja kaunopuheisuutesi tulvaan. Riittää jo! Tahdoimme tietää, kuka olet, ja nyt sen tiedämme."