Sanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole lainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren juutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat voineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne eivät olisi voineet olla.
Niin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut menettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui siltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.
Sillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja minä aloin laittaa samovaria kiehumaan.
Sisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden ajan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.
— Miksi olet tänään niin iloinen? — kysyy Swiatecki minulta kiivaasti.
— En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu jotakin tavatonta.
Samassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.
— Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.
Sen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee silmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden taa, josta huutaa hilliten ääntään:
— Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen kanssaan!…