On kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini kirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa odottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa tekemään!…
On hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla varhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.
Minä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.
Mutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin Ostrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat käsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on tavattoman viekas mies.
Kynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:
— Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!
Sanan "minäkin" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen onnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.
— Mitä oletkaan sinä keksinyt? — huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt vasta "Leijasta" kaikki lukenut.
— Mitä se minuun kuuluu? — virkkaa Ostrzynski.
— Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.