Me astumme heidän luokseen. Minä suutelen viittä kättä, jotka ovat kuin haikaranjalat… Kaikki tädit toivovat, etten minä ole laiminlyövä heidän luottamustaan.
Millaista luottamusta, saakeli soikoon, voivat he minulle osottaa? Sukulainen Jaczkowicz sulkee minut syliinsä. Minä olen aivan varmaan sitonut kaulaliinani liian lujasti…
Pahin on ohi. Hämärtää… Tarjotaan teetä.
Minä istun Kazian vieressä enkä ole näkevinäni Swiateckia. Se paholainen saa minut vielä kerran levottomaksi, sillä kysymykseen, tahtoisiko hän lisätä vähän arrakkia teehen, hän vastaa juovansa arrakkia vain pullottain… Muuten ilta päättyy onnellisesti.
Me lähdemme, Swiatecki ja minä. Kadulla minä ahmin ilmaa täysin rinnoin. Kaulaliinani on varmasti liian tiukassa.
Me astelemme vaieten. Sanattomuus kiusaa minua ja muuttuu pian aivan sietämättömäksi. Minä tunnen, että nyt minun pitäisi puhua Swiateckille jotakin onnestani, kuinka kaikki onnistui hyvin ja kuinka minä rakastan Kaziaa… Rohkaisen mieltäni, mutta ei ota lähteäkseen. Vihdoin, kun me olemme jo aivan lähellä kotiamme, sanon:
— Tunnusta, Swiatecki, että elämä on sentään suloista.
Swiatecki pysähtyy, katsoo minuun silmäkulmainsa alta ja vastaa:
— Sylikoira!
Sinä iltana emme jutelleet sen enempää keskenämme.