Minulla on yllä säkkikankainen paita, joka on rinnan kohdalta vähän auki, hiukan paikattu, mutta muuten siisti verkamekko, vyö, saappaat sekä kaikki, mikä on tarpeen.
Harmaan peruukin hiukset putoavat kasvoilleni ja tarkka täytyy olla sen, joka huomaa, että minulla on peruukki. Partani on kärsivällisyyden mestariteos. Kello kahdeksasta aamulla olen vahvalla liimalla kiinnittänyt harmaita hapsia omaan partaani, ja muotoni on nyt niin kunnianarvoisa, että se vanhuudessani tuskin tulee sellainen olemaankaan… Laimennettu sepia tekee kasvoni värin ruskeaksi, ja kurtut on Swiatecki maalannut kerrassaan taitavasti. Minä näytän seitsemänkymmen vuotiaalta.
Swiatecki väittää, että maalaamisen sijasta voisin ansaita toimeentuloni mallina, mikä olisi vain taiteelle eduksi.
Kello on puoli kaksitoista… Eva ajaa portaitten eteen.
Lähetän vaunuun mytyn, jossa on jokapäiväiset vaatteeni siltä varalta, että minun pitäisi muuttaa pukuni. Sitten otan harpun, riennän vaunuihin ja huudahdan:
— Jumalan kiitos!
Eva Adami on sekä hämmästynyt että innostunut.
— Komea mehiläistenhoitaja! Komea laulajavanhus! — toistaa hän nauraen. — Vain taiteilijan mieleen saattaa moista juolahtaa!
Eva itse on kuin kesäaamu. Hänen yllään on karkea silkkipuku ja olkihattu unikkoineen. En saata katsettani hänestä kääntää. Hän tuli avonaisissa vaunuissa, ja ihmiset pysähtyvät kadulla meitä katselemaan. Mutta hän ei välitä siitä!
Vihdoin vaunut lähtevät liikkeelle. Sydämeni sykkii nopeammin — neljännestunnin kuluttua saan nähdä uneksimani Helenan…