Emme ole ajaneet edes sataa askelta, kun näen Ostrzynskin tulevan kaukaa vastaamme.
Hänen täytyy sitten joka paikassa olla!
Huomattuaan meidät hän pysähtyy, tervehtii Evaa ja alkaa tarkastella meitä kumpaakin, etupäässä minua… Luulen, ettei hän minua tunne. Kun olemme ajaneet hänen ohitsensa, katsahdan vielä taakseni ja näen hänen yhä seisovan paikallaan ja katselevan meidän jälkeemme. Vasta kadun kulmassa katoaa hän näkyvistämme. Vaunut kiitävät nopeasti eteenpäin, mutta siitä huolimatta tuntuu matka iäisyydeltä. Vihdoinkin me pysähdymme Belvedère-lehtokujassa…
Olemme Helenan talon edustalla.
Minä livahdan portaihin, ikäänkuin maa polttaisi jalkojeni alla.
Eva juoksee jälkeeni huutaen:
— Tuollainen ukonrähjä!
Arvokkaan näköinen ovenvartia avaa meille oven ja huomattuaan minut avaa hän ihmetellen silmänsäkin selko selälleen. Eva rauhottaa häntä selittäen, että ukko on tullut hänen mukanaan, ja me nousemme portaita ylös.
Hetken kuluttua ilmestyy kamarineiti, ilmottaa että rouva pukeutuu viereisessä huoneessa, ja katoaa.
— Hyvää päivää, Helena! — huudahtaa Eva.