— Hyvää päivää, Eva! — vastaa ihana, raikas ääni. — Heti, heti! olen tuossa tuokiossa valmis.
— Helena! Et tiedä, mikä sinua odottaa ja kenen kohta saat nähdä… Olen tuonut mukanani soittajavanhuksen, aito ukrainalaisen harpunsoittajan.
Iloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja Helena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka hajalla.
— Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!
— Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! — huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta johtaa pilaa liian pitkälle.
Mutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan jalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:
— Jumalan kerubi!
Minä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja ihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa suitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!
— Kerubi! — toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.
Minun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien vaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä huolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin… Silmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka ovat kuin Psykellä Napolin museossa — sitten hän katoaa näkyvistäni oven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.