Eva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä resedakimppuun.
Sillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota
Pripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.
Olen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja minä valehtelen kuin hihasta rapistaen… Olen mehiläistenhoitaja Czehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana Varsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani ikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat antaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille laulanut… Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata häntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä mehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy kerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä…
Mikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen, mutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen sievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua myötätuntoisesti.
Viereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin liikutuksesta.
Ovi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan odottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan vastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä Helenalle siunausta…
Minut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra
Ostrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.
— Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! — huudahtaa Eva säikähtyneenä.
Helena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän ihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.
— Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa tuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua vierailulle.