— Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! — virkkaa Eva.
Mutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena pukeutuneena esiin.
Ilmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät ruokasaliin.
Helena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen, mutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken kuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät sitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi. Alan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen Helenaa.
Totisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa! En ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki ajatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se ominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten kirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton sulous hänen suunsa piirteissä… Siinä Carlo Doleen tyylinen pää, mutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia perikuvia.
Minä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa… ja minä katsoisin niin vaikka elämäni iltaan saakka.
— Sinä et käynyt eilen luonani, — sanoi Helena Evalle. — Arvelin, että tulet iltapäivällä.
— Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin maalausta.
— Näitkö sinä sen?
— En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri… Entä sinä?