— Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli itkeä niitten juutalaisten kanssa!
Eva katsoo minuun — rintani paisuu.
— Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, — jatkaa Helena. — Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei ilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että meillä on sellainen kyky.
Kuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!
Kuulen edelleen:
— Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä juttuja… Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua häneen.
— Oh! — huoahtaa Eva välinpitämättömästi.
— Sinä tunnet hänet? Eikö totta?
— Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää paljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!
Niin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni hillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä silmillään ja sanoo: