— Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?
Pistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.
Ja hän puhuu edelleen Helenalle:
— Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet itsensä. Ostrzynski nimittää häntä "neroksi parturin hahmossa".
Minä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista puhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se nousee yli rajojen.
Onneksi on aamiainen lopussa.
Me siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.
Vähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona taidemaalaajana enkä harpunsoittajana…
Mutta eipä auta mikään!
Istuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu auringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät värähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan kuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä kuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske vielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä kuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.