Huomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö, auringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen toistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona harppuineni — kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä maalaajana täysin tajuan.
Minä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:
Pidetään mua onnellisna, minä sille hymyilen, sillä eipä kyynelteni runsautta tiedä ken!…
Onneton on elämäni, onneton on loppuni… Miksi minut synnytitkään kärsimään, oi äitini!…
Eva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä sentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä katsellessani.
Helena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista innostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu tuottaa hänelle todellista nautintoa.
Mikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan karnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja koti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani väittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa Ukrainaan.
Helena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa toisinaan Evalle: "tämän minä tunnen" ja laulaa yhdessä minun kanssani. Minä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran muististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista, ritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä. Ihmettelen itsekin, että sitä niin riittää.
Aika kului kuin unessa.
Minä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani…