Myöskin Antea tunsi rakkauden suloa.
"Onnellinen sinä Cinna!" sanoivat hänen ystävänsä.
"Onnellinen sinä Cinna!" sanoi hän itsellensä hääpäivänänsä, kun tuon nuoren neidon jumalalliset huulet olivat lausuneet vihkimäsanat:
"Missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä Caja olla."
Silloin tuntui Cinnasta, että hänen onnensa oli kuten meri, ääretön, rajaton.
V.
Kului vuosi.
Kodissaan oli tuo nuori vaimo melkein jumalallisen kunnioituksen esineenä; hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa.
Kun Cinna vertasi onneansa mereen, unhotti hän, että tällä myöskin on luoteensa.
Vuoden lopussa sairastui Antea kamalaan, kummalliseen tautiin. Kauheat näyt häiritsivät hänen untansa ja kuluttivat hänen elinvoimiansa. Kasvoilta sammuivat aamuruskon värit, jälelle jäi ainoastaan perlemon vaalea läpikuultavaisuus. Kädet kävivät ohkaisiksi ja silmät painuivat kuoppiinsa. Tuo kirkas lotuskukka vaaleni vaalenemistaan, tuli valkeaksi lotuskukaksi, valkeaksi, kuten kuolleen kasvot.