VI.
Toisinaan näytti Anteasta, että aaveen huulet hiljaa liikkuivat, toisinaan taas tuntui sen suusta ryömivän inhottavia, mustia kovakuoriaisia, jotka lentelivät häntä kohden.
Vain ajatellessaankin näitä harhanäkyjä, ilmaisivat hänen silmäyksensä kauhua. Elämä alkoi näyttää hänestä loppumattomalta rengasjaksolta vaikeita kärsimyksiä; jopa hän pyysi, että Cinna pitäisi miekan valmiina hänen varalleen tai sallisi hänen ottaa myrkkyä.
Cinna ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Mielellänsä olisi hän miekallansa avannut omat suonensa, jos siitä vaan olisi tullut lievitystä Antealle; mutta tappaa häntä, häntä! Ei ikipäivinä hän sitä voisi tehdä!
Koska hän mielessään kuvitteli näkevänsä tuon pienen pään elottomana, silmälaudat suljettuina, jäykkänä ja jäätävän liikkumattomana, hänen oman miekkansa lävistämänä, tuntui hänestä, että voidakseen vaimonsa murhata, täytyisi hänen itsensä ensin tulla mielipuoleksi.
Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi, että se oli itse Hekate, joka Antealle ilmestyi, ja että ne näkymättömät olennot, joiden askeleet säikyttivät sairasta, olivat tuon pelätyn jumalattaren seuralaisia. Hänen mielipiteensä mukaan ei mitään pelastusta löytynyt tuolle nuorelle vaimolle, sillä sen, joka oli Hekaten nähnyt, täytyi kuolla.
Silloin uhrasi Cinna Hekatelle oikein hekatombin [uhri, jossa sata härkää uhrattiin. Suom.], vaikka hän muutoin tapasi ivata uskoa tähän jumalattareen. Mutta siitäkään ei ollut apua. Jo seuraavana päivänä tirkistelivät nuo kammottavat silmät taasen Anteaa.
Hänen päänsä peitettiin, mutta tiheimmänkin hunnun läpi näki hän aavekasvot. Jos hän sulkeutui pimeään huoneeseen, näyttäytyivät ne seinällä ja hälvensivät pimeyden vaalealla, laimealla valollaan.
Iltasin oli sairas parempi; silloin hän makasi niin syvään unenhorrokseen vaipuneena, että Timon ja Cinna jo toisinaan pelkäsivät hänen nukkuneen ijäksi.
Lopulta tuli hän niin heikoksi, ettei enää jaksanut kävellä ilman tukea ja häntä täytyi kulettaa kantotuolissa.