Kaupungin ja läheisten ylämäen-nyppyläin yläpuolella näkyi kirkas juomu taivasta ja sen alapuolella oli ilmakerros aivan tyynenä.
Golgatan korkealla ylängöllä seisoskeli jo hajanaisissa ryhmissä ihmisiä, jotka olivat kiiruhtaneet sinne saadakseen paikan, ennenkuin teloituskulkue oli kaupungin jättänyt.
Kiviperäisenä, laajana, autiona, hedelmättömänä ja alakuloisena lepäsi tasanko hehkuen auringon paahteessa. Harmaata värihäivähdystä katkoivat ainoastaan kuilut ja halkeamat, jotka näyttivät tavallista tummemmilta sentähden, että ylänkö vielä oli vahvasti valaistu. Etäällä kohosi korkeita, paljaita kukkuloita, jotka olivat verhotut punasinervään sumuun.
Kauempana alhaalla, kaupungin muurien ja Golgatan välillä, levisi kallionlohkareilla täyteen siroteltu tasanko, jonka syvennyksissä kasvoivat harvalehtiset viikunapuut ja muta oli kasaantunut läjiin. Laakeakattoiset talot näyttivät olevan vuorenseinämiin kiinnimuuratut, kuten pääskysten pesät, ja haudat helottivat loistavan valkeina auringonpaisteessa.
Lähestyvän juhlan vuoksi oli kansaa saapunut koko maakunnasta. Kaupungin muurien ympärille oli pystytetty telttejä ja majoja; siinä oli oikea leiri, ihmisiä ja kameeleja vilisevä muurahaispesä.
Yhä korkeammalle kohosi aurinko vielä pilvettömällä taivaslaella. Oli kohta käsissä se hetki, jolloin näillä kunnahilla tavallisesti vallitsi kamala hiljaisuus, ja jolloin kaikki elävät olennot hakivat suojapaikkaa muurien varjosta tai maan-syvennyksistä.
Vaikkakin tasangolla, jossa auringonsäteet alasvirtaillessaan eivät tavanneet viheriöitsevää maata, vaan ainoastaan harmaan kivijoukon, nyt tilapäisesti oli elämää ja liikettä, painoi sitä kuitenkin eräänlainen raskasmielisyys. Kaupungin sorinasta kuului tänne etäinen kaiku, joka muistutti eteenpäin vyöryviä laineita ja tuntui sulautuvan ympäristössä vallitsevaan hiljaisuuteen. Ne yksinäiset ihmisryhmät, jotka jo aamulla olivat asettuneet Golgatalle, katselivat alituiseen kaupunkiin päin, odottaen teloituskulkuetta, jonka piti tulla sieltä.
Nyt näkyi Antean kantotuoli. Sitä saatteli kymmenen maaherran sotilasta, joiden oli käsketty raivata tie tungoksen läpi ja niin paljo kuin mahdollista suojella muukalaisia. Cinna käveli kantotuolin vieressä centurio [sadan sotamiehen päällikkö] Rubiluksen kanssa.
Antea näytti verrattain levolliselta, vaikka lähestymistään lähestyi puolipäivän hetki, jolloin hänen kauheat, voimia jäytävät näkynsä tapasivat esiintyä.
Hän mietiskeli sitä, mitä maaherra oli sanonut natsarealaisesta, ja se sai hänet unhottamaan tautinsa. Natsarealaisen opissa oli jotain ihmeellistä, mitä hän ei voinut käsittää.