Sen ajan ihmiset olivat nähneet monen kuolevan yhtä tyynesti kuin ruumisrovio sammuu, koska puut ovat loppuun palaneet. Mutta tuo tyyneys tuli rohkeudesta taikka filosofisesta alistumisesta sen välttämättömyyden edessä, että täytyi mennä valkeudesta pimeyteen, todellisesta elämästä johonkin sumuiseen, tietämättömään, epämääräiseen maailmaan. Kukaan ei ollut vielä kuollut siinä lujassa vakuutuksessa, että vasta rovion tai haudan toisella puolen alkaa todellinen elämä, todellinen elämä, todellinen onni, niin suuri, niin loppumatoin, että ainoastaan kaikkivaltias ja ääretöin olento sen voi antaa. Mutta hän, joka nyt pian piti ristiinnaulittaman, julisti sitä kumoamattomana totuutena. Tämä oppi oli tehnyt syvän vaikutuksen Anteaan, sillä se näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja toivon lähde.
Hän tiesi kuolevansa ja suri syvästi sitä. Mitä oli kuolema hänelle? Ero Cinnasta, isästä, kaikista ihmisistä, rakkaudesta: se oli kylmyys, tyhjyys, pimeys. Jota parempi hänen oli olla elämässä sitä suurempi tulisi hänen tuskansa ole maan. Jos kuolema voisi häntä hyödyttää jollain tavalla, jos hän voisi ottaa mukaansa edes pienoisen muiston rakkaudestaan, muiston onnestaan, antaisi se hänelle voimia nurkumatta tyytymään kohtaloonsa.
Ja sitte tapahtuu, että juuri kun hän ei mitään odottanut kuolemalta, saakin hän äkkiarvaamatta kuulla, että se voi lahjoittaa hänelle kaikki. Ja kuka sen tiedon toi? Muuan merkillinen henkilö, rabbini, profeta, filosofi, mies, joka saarnasi vertaisilleen rakkaudesta korkeimpana hyveenä ja siunasi niitä, silloin kun häntä ruoskittiin ja tuomittiin ristiinnaulittavaksi.
Antea ajatteli: "Minkätähden hän saarnaa niin, vaikka ainoa palkinto, jonka hän saa, on risti. Jotkut tavoittelevat valtaa; hän ei siitä välitä ja jää sentähden vähäpätöiseksi. Toiset himoitsevat palatseja, loistoa, vieraspitoja, purpuravaatteita, elfenluisia ja peerlemoisia vaunuja, hän on elänyt kuin paimen laumansa keskellä. Hän saarnaa rakkautta, sääliväisyyttä, köyhyyttä; siis hän ei voi olla ilkeä eikä tahdo tahallaan pettää vertaisiansa. Jos hän niinmuodoin puhuu totuutta, olisi kuolema siinä tapauksessa siunaus, maallisen alennuksen raja, suurempi onni pienemmän sijaan, valo sammuneille silmille, siivet, jotka kulottavat ijäisen ilon majoihin."
Nyt ymmärsi Antea puheen ylösnousemisesta kuolleista.
Sairasraukan henki ja sydän tarttui innolla tähän oppiin. Hän muisteli isänsä usein sanoneen, että ainoastaan uusi totuus kykenee nostamaan väsyneen ihmissielun ylös pimeydestä ja päästämään sitä painavat kahleet. Tässä hän nyt löysi tuon uuden totuuden. Kuollessaan voittajana tuli se, tuoden mukanaan pelastuksen.
Antea oli niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ensi kerran pitkään aikaan ei hänen kasvoillansa näkynyt noita puolipäivä-hetkenä tavallisia tuskan merkkejä.
Teloituskulkue jätti kaupungin ja vaelsi Golgataa kohden.
Siltä korkealta paikalta, johon Antean kantotuoli oli asetettu, saattoi eroittaa pienimmätkin erityisseikat.
Siinä oli ääretöin kansa-joukko. Selkoselälleen avatusta kaupunginportista tulvi lakkaamatta uusia ihmisaaltoja, jotka saivat lisäystä niistä joukoista, jotka odottivat muurien ulkopuolella. Tuon elävän virran kummallakin sivulla parveili laumottain lapsia. Kulkueen väri vaihteli miesten hohtavan valkoisten pukimien ja naisten punaisten tai sinisten pääverhojen mukaan. Keskessä välkkyivät roomalaisten legionalaisten miekat ja keihäänkärjet. Alussa kuuluivat äänet epäselvänä sorinana, sitte selvemmin ja selvemmin. Vihdoin saapui kulkue niin lähelle, että sen ensimäiset rivit alkoivat kiivetä kukkulalle.