"Menkäämme kotiin!" virkkoi Cinna taasen.
"Minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!" sanoi Antea.
Hämärä esti näkemästä ristillä riippuvia ruumiita. Cinna käski sen vuoksi siirtää kantotuolia lähemmäksi pääkallon-paikkaa.
Tuon tumman hirren päällä ja ympärillä vallitsevassa hämärässä näytti ristiinnaulitun ruumis ikäänkuin kuunsäteistä kudotulta. Hänen rintansa kohoili raskaista hengenvedoista, mutta silmät olivat yhä käännettyinä taivasta kohden.
Kaukaa pilvien sisästä kuului kumea jyrinä. Vihdoin se puhkesi kamalaksi ukkosenilmaksi, joka korvia huumaavia pamauksia laukoen kulki idästä länteen. Lopuksi se näytti lyövän alas pohjattomaan syvyyteen, jossa tukehtui, mutta alkoi uudelleen sekä päästi viimeisen räjäyksensä, joka tärisytti maata aina sisuksia myöten.
Samassa rikkoi pelottava, sinertävä salama pilvipeiton, ja valaisi kirkkaasti taivaan, maan, ristin, sotamiesten varustukset sekä ihmiset, jotka tunkeutuivat läjään kuin pelästynyt lammaslauma.
Salamaa seurasi vielä synkempi pimeys.
Kantotuolin luo kuului ristin juurella seisovain naisten nyyhkintä.
Keskellä yleistä hiljaisuutta oli heidän itkunsa liikuttavaa.
Ne, jotka olivat saapuneet yhdessä, vaan tungoksessa joutuneet erilleen, huutelivat toisiansa.
Siellä ja täällä kuului tuskallisia ääniä: