Mutta vihdoinkin alkoi taas taivas seljetä. Tuuli ajoi pois pilvet, venytteli niitä, läjäsi niitä jälleen ja taas repi rikki juurikuin kuluneita vaaterepaleita. Valo sai loistetta. Lopulta repesi tuo synkkä huntu ja halkeamasta tulvasi kokonainen virta auringonsäteitä loistollaan valaisten koko seudun, Golgatan, ristit ja peljästyneet kasvot.
Natsarealaisen pää vaipui vahankeltaiselle rinnalle. Silmänsä olivat auki ja huulensa ruumiinvaaleat.
"Kuollut", mumisi Antea.
"Kuollut", kertasi Cinna.
Samassa silmänräpäyksessä pisti centurio keihäänsä ristiinnaulitun kylkeen.
Nähdessään taasen auringon ja kuolleen, näytti kansanjoukko rauhoittuneen sekä tunkeusi lähemmäksi mestauspaikkaa, josta sotilaatkaan eivät ketään pois ajaneet.
Jotkut äänet huusivat pilkaten:
"Astu alas ristiltä, astu alas ristiltä!"
Vielä kerran katseli Antea tuota kaunista, kumartunutta päätä ja sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen:
"Onkohan hän todellakin nouseva ylös kuolleista?"