Hän tarkasteli hänen silmiänsä, hänen huuliansa, joilla oli sinertäviä pilkkuja, hänen jäykistyneitä, liikkumattomia käsivarsiansa, hänen elotonta, kokoonpainunutta ruumistansa, ja tarkastuksen päätyttyä ilmeni hänessä epätoivoa ja epäilystä.
Sama epätoivo kidutti myöskin Cinnan sielua. Hänkään ei uskonut natsarealaisen ylösnousemista, mutta hän oli vakuutettu siitä, että tämä yksinään olisi elinaikanaan voinut tehdä Antean terveeksi hyvän — taikka pahan — voimansa avulla.
Syntyi tungosta ristin ympärillä.
Yhä pilkallisemmin kaikui:
"Astu alas rististä, astu alas rististä!"
"Astu alas!" rukoili Cinnakin sydämensä pohjasta ja epätoivoisena. "Tee
Antea terveeksi, niin saat ottaa minun sieluni!"
Vielä olivat vuoret sumun verhoamina, mutta Golgatan ja Jerusalemin kohdalla oli kirkasta. Antonia-linna loisti auringonvalossa, kuin olisi se itse ollut aurinko. Puhtaassa ilmassa lenteli tuhansittain pääskysiä.
Cinna antoi merkin kotialähtöön.
Puolipäivän hetki oli jo mennyt aikoja sitte. Kun Antea lähestyi huvilaa, lausui hän:
"Tänään ei Hekatea kuulunut."