Cinna oli jo ajatellut samaa.
IX.
Eikä näyt esiintyneet seuraavanakaan päivänä.
Sairas oli hyvin vilkas, sillä Timon, suruissansa tyttärensä terveydentilasta ja pelästyneenä Cinnan kirjeestä, oli kiiruusti jättänyt Aleksandrian ja matkustanut Caesareaan, nähdäkseen vielä edes kerran, viimeisen kerran ainoata lastansa.
Cinnan sydämen ovelle alkoi toivo uudelleen kolkuttaa ja pyysi päästä sisälle lasketuksi. Mutta hän ei uskaltanut avata, ei uskaltanut toivoa.
Jo Aleksandriassa ja erämaassa oli ollut tuommoisia tyynempiä aikoja, jolloin ei noita vähitellen kuolettavia näkyjä ollut Antealle ilmestynyt. Mutta semmoista oli kestänyt ainoastaan yhden päivän, ei kahta. Sentähden ajattelikin Cinna, että tämä tilapäinen lievennys johtuu siitä, että Timon oli tullut, kuin myöskin siitä, että Antea oli saanut Golgatalla niin suloisen vaikutuksen, niin syvän vaikutuksen, ett'ei hän edes isänsäkään kanssa tahtonut puhua muusta kuin siitä. Timon kuunteli tarkkaavaisena tekemättä laisinkaan vastaväitteitä, tutki asiaa ja kyseli tarkasti natsarealaisen opista, josta Antea ei kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä maaherra oli kertonut.
Mutta hän tunsi itsensä terveemmäksi ja voimakkaammaksi; toivon säde syttyi hänen silmissänsä kun puolipäivän-hetki oli mennyt ilman mitään tapahtumatta. Hän sanoi useita kertoja, että tämä oli onnellinen päivä sekä pyysi puolisonsa asettamaan merkin siihen.
Muutoin oli se synkkä ja pilvinen päivä, Matalalla kulkevat, yksiväriset pilvet vuodattivat loppumatointa sadetta, alussa rankasti, sitte tihmuten kylmästi ja läpitunkevasti.
Vasta illan tullen taivas selkeni ja auringon suuri levy värjäsi kullalla ja purpuralla pilvet, erämaan harmaat kalliot ja huvilain valkeat marmoriportiikit sekä vihdoin vajosi kauas Välimeren syvyyteen.
Mutta kolmantena päivänä oli ilma ihana. Aamu oli viileä, taivas pilvetön ja maa niin valettu taivaankannen loistolla, että kaikki esineet saivat taivaallisen loiston.