Antea antoi muuttaa kantotuolinsa lempipaikallensa koko kumpua hallitsevan pistaciapuun varjoon, nauttiakseen hymyilevän maiseman ja sinisen ilmapiirin katselemisesta.
Cinna ja Timon olivat alituiseen sairaan läheisyydessä sekä tutkistelivat pienintäkin muutosta hänen piirteissänsä. He huomasivat hänessä eräänlaisen levottomuuden, jota ei nyt aiheuttanut se tappava pelko, joka tapasi hänen saavuttaa puolipäivän-hetken lähestyessä, vaan pelkästään odotus. Tänä päivänä olivat hänen silmänsä kirkkaammat ja poskensa heleät.
Silloin uskalsi Cinna hetket läpeensä toivoa, että hänen puolisonsa vielä paranisi, ja ajatellessaan sitä, tunsi hän itsensä niin iloiseksi, että hän olisi voinut itkeä ilosta ja siunata jumalia. Mutta hänen sydäntänsä alkoi jälleen ahdistaa, kun hänen mieleensä tuli, että tuo paremmuus oli kenties ainoastaan viimeinen tuikahdus lampusta, joka oli sammumaisillaan.
Koska hän — maksoi mitä maksoi — halusi saada vahviketta toivollensa, käänsi hän silmänsä useasti Timoniin päin, mutta epäilemättä tälläkin oli sama ajatus, sillä hän koetti välttää Cinnan katsetta.
Kukaan ei vähimmälläkään tavalla edes viitannutkaan puolipäivän lähestymiseen. Mutta Cinna, joka alituiseen tarkkasi auringon kulkua, tunsi sydämensä sykkivän sitä nopeammin mitä lyhemmäksi varjot kävivät.
Siten istuivat he vajonneina unelmiinsa. Antea itse näytti olevan kaikkein vähimmän levotoin.
Maaten pitkällään peittämättömässä kantotuolissaan ja nojaten päätänsä purpuratyynyyn, hengitti hän halukkaasti sitä raitista tuoksua, jota länsituuli toi mukanaan mereltä.
Puolipäivän aikana asettui tuuli ja kuumuus lisääntyi. Huumaava tuoksu levisi auringonpaahtamista nardus-taimista. Vuokkoryhmän päällä leijaili kirjavia hyönteisiä. Pienet sisiliskot, jotka olivat tottuneet ihmisiin ja kantotuoliin, ryömivät pelkäämättä esiin koloistansa, mutta tirkistelivät kuitenkin varovasti ympärillensä. Maa nautti lepoa valon ja lämmön siihen vaikuttaessa ja kirkkaan, sinisen taivaslaen sen yli kaarrellessa.
Myöskin Timon ja Cinna näyttivät sulautuvan tuohon loppumattomaan rauhaan.
Ikäänkuin unen rasittamana sulkeutuivat sairaan silmälaudat ja hänen rintaansa kohotti syvä huokaus, joka katkaisi hiljaisuuden.