Nyt huomasi Cinna, että varjot makasivat aivan lyhyvinä jaloissa.
Puolipäivän tunti oli käsissä.
Äkkiä aukasi Antea silmänsä ja sanoi ihmeellisellä äänellä:
"Cajus, anna minulle kätesi!"
Cinna nousi rivakasti. Veri jähmettyi hänen suonissansa. Näkyjen hirveä hetki oli tullut.
"Näetkö", sanoi tuo nuori vaimo, "valoa joka tihenee tuolla kaukana eetterissä?' Miten se tärisee ja kimaltelee sekä kiitää minua kohden.
"Antea, älä katso sinne!" pyysi Cinna.
Mutta, oi ihmettä! Antean kasvot eivät ilmaisekaan kauhua. Hänen huulensa aukenivat, silmänsä laajenivat ja kasvoissa seisoi luettavana rajatoin ilo.
"Muuan valopylväs tulee minua kohden", virkkoi hän. "Minä näen!… Se on hän, Jesus Natsarealainen. Hän hymyilee… Oi se lempeä!… Oi se laupias!… Ikäänkuin äiti kurottaa hän minuun päin lävistettyjä käsiänsä… Cajus, hän tuo minulle terveyttä, vapahdusta! Hän kutsuu minua luoksensa!"
Cinna virkkoi kalveten: