— Nyt me voimme ampua, — vastasi hän.
Me olimmekin nyt vain pari sataa metriä maanpinnan yläpuolella, mutta korin heilumisen vuoksi oli melkein mahdoton ampua; toisinaan joutui se melkein vaakasuoraan asentoon.
— Ettekö voi sovittaa, ettei tämä kirottu kori tanssi niin vimmatusti? — huusi Selim jyrisevällä äänellä, ikäänkuin hra Vaucourt olisi ollut kuuro.
— Nous sommes perdus! — sopersi hra Vaucourt.
Silloin nousi Selim seisomaan ja pitäen toisella kädellään kiinni nuorasta kohotti hän toisella ratsupyssyänsä ikäänkuin pistoolia ja tähtäsi upseeria.
— Sinä ammut ohi, — sanoin minä.
— Koettakaamme.
Kuului kumea pamaus ja heti sen jälkeen huutoa alhaalta. Katsahdin sinne: upseeri ei tähystellyt enää meitä, vaan painoi kasvonsa hevosen kaulaa vasten ja pyörähti hetkisen kuluttua maahan satulasta.
Samassa laskeusimme niin alas, että köysi melkein kosketti maata. Onneksi kerääntyivät ulaanit kaatuneen upseerinsa ympärille, ja sill'aikaa ennätimme me etääntyä muutamia satoja askeleita heistä.
Hra Vaucourt, joka oli nyt jonkun verran rauhoittunut, heitti pois pallosta kaikki mitä heitettävissä oli, mutta nähtävästi purkausi kaasua märän kankaan lävitse tai sitten oli siihen ilmestynyt reikä johonkin paikkaan; joka tapauksessa laahasi kolmannes köyttä pitkin maata ja pallo heilui hirveästi.