— Katso!

Minä silmäilin hänen osoittamalleen taholle ja meitä ympäröivän kevyen usvakerroksen läpi huomasin, että parvi ratsumiehiä erosi toisista ja alkoi ajaa meitä takaa.

Jonkun ajan kuluttua eroitimme jo neliskulmaiset ulaanilakit, univormut ja pistimet paljain silmin. Ratsastajien hoputukset kuuluivat jo ihan selvästi; pian olivat he aivan allamme. Pallomme laskeutui yhä alemmaksi ja kulki nyt paljoa hiljaisempaa vauhtia.

— Ne ovat ulaaneja! — huudahti Selim.

— Nous sommes perdus! [Me olemme hukassa] sopersi hra Vaucourt.

Sillävälin ratsastivat ulaanit eteenpäin minkä kavioista lähti, mutta kerrassaan epäjärjestyksessä. Etunenässä upeili muuan suurikasvuinen vaaleapartainen upseeri. Hänen kastanjanruskea hevosensa, nähtävästi parempi toisia, juoksi täyttä ravia suoraan pallomme alla, ja maa pelmahteli sen kavioissa. Upseeri istui takakenossa, ja kääntämättä silmiään hetkeksikään muuanne tähysteli hän palloamme, huutaen:

— Te olette meidän vallassamme! Te olette meidän vallassamme!

— Pitäkää sitten kiinni meistä! — vastasi Selim.

Lensimme yli pajupensaita kasvavan ja nähtävästi vesiperäisen niityn, sillä ulaanien hevoset kompastelivat tuon tuostakin ja kaatuivat. Suurin osa ratsastajia jäi jälkeen ja lopetti takaa-ajon kokonaan; upseeri ja parikymmentä miestä seurasi kuitenkin uskollisesti kintereillämme.

— Nepä ovat uljaita hevosia, — sanoin Selimille.