— Niin, tapellaan, Selim, ja tapellaan niin että kipinät sinkoilevat!
Syleilimme toisiamme ja aloimme sitten innokkaasti keskustella. Minä tahdoin jäädä Parisiin ja taistella kaupungin muurien sisäpuolella. Selim halusi lähteä pois kaupungista ja liittyä johonkin vapaajoukkoon:
— Kaupungin roskaväkeä alkaa jänistää.
Sitten alkoi hän kertoa minulle La Rochenoiresta ja vakuutti hänen luonaan tapaavamme mitä kaipasimme.
— Hän ei voi sietää minua, — sanoi Selim, — mutta hän on perin merkillinen mies! En ole milloinkaan ennen tavannut sellaista luonnetta. Minä voisin panna vaikka pääni pantiksi hänen edestään.
Kuten jo mainitsin, olin turhaan tiedustellut Selimiltä lähempiä seikkoja hänen ja La Rochenoiren välisestä kaksintaistelusta. Aavistin, että hän oli se markiisi, jonka kädestä Selim oli kolmasti lyönyt miekan, mutta Selim oli ottanut osaa lukemattomiin kaksintaisteluihin, enkä minä tiennyt mitään varmaa.
— Voin vakuuttaa sinulle, että sinä et ikinä tapaa hänen vertaistaan, — sanoi hän houkuttelevasti.
Lopuksi taivuin; minulla ei ollut tapana koskaan mukautua Selimin tahtoon, mutta nyt suostuin väkisinkin. Parisissa ei tarvinnut muuta kuin mennä muurien ulkopuolelle, saadakseen tapella niin paljon kuin vain halutti. — Parisista ei enää voinut päästä pois muutoin kuin ilmapallolla. Ilmassa purjehtiminen ei minua juuri erityisesti viehättänyt. Olisin muuten tahtonut liittyä ratsuväkeen; La Rochenoiren joukko oli jalkaväkeä, mutta Selim oli itsepäinen — ja minä mukauduin.
Kaksi päivää sen jälkeen nousimme ylös ilmapallolla, mukanamme joukko tiedonantoja ja ilmoituksia diktaattorille. Päivä oli pilvinen ja sateinen. Pallomme kohosi kaupungissa muutaman tuhannen jalan korkeuteen, mutta laskeutui heti sen ulkopuolella niin että ainoastaan pari pyssynkantamaa eroitti meidät maasta, ja verkalleen kulki se yli preussilaisen leirin. Näin koko leirin kuin kämmenelläni: valkoisen telttameren, vallitukset, kanuunat, kypäräpäiset vahtisotilaat, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ympäri leiriä. Sotilaat osoittivat meitä, kenraalit tähystelivät meitä kaukoputkillaan, ja leirissä syntyi hälinää ja melua, joka tunkeutui palloomme saakka. Meitä ammuttiin pienillä kenttätykeillä, mutta me emme kuulleet edes kuulien suhinaa. Hra Vaucourt, pallon päällysmies, kelpo ilmailija, mutta aika jänishousu, istui kauhusta puolikuolleena korin pohjalla. Selim nauroi kuin lapsi, taputti käsiään, kumartui saksalaisiin päin ja huusi heille haukkumasanoja kaikilla maailman kielillä. Liikkuessaan sai hän korin heilumaan, mikä vielä lisäsi hra Vaucourtin kauhua. Minä puolestani pidin ratsupyssyä kädessäni ja odotin otollista hetkeä ampuakseni, mutta sekä matkan pituus että korin heiluminen tekivät sen mahdottomaksi.
Päästyämme leirin ulommaisen reunan kohdalle laskeutui pallo vielä alemmaksi. Nyt tarttui Selimkin ratsupyssyynsä, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. Hän katseli tarkasti eräälle suunnalle, ja hetkisen kuluttua virkkoi hän minulle: