Enhän voinut elää niinkuin hän, ja sitäpaitsi oli hän iloinen, minä raskasmielinen. Tosiaankin, minulla oli kyllä syitä pysyä erossa Selimistä, mutta minä en voinut uskoa niitä hänelle, sillä pelkäsin hänen alkavan sääliä minua. Luontoni ei salli minun milloinkaan uskoa surujani toisille. Kun tunsin piston sydämessäni, suljin sen, kuten ummistuu simpukka, jonka sisään tunkeutuu hiekanjyvänen. Sitäpaitsi en koskaan uskonut muille ilojanikaan. Se, joka menettelee toisin, toimii jonkun sisäisen voiman pakoittamana; sitä pakoitusta en minä tuntenut.

Sellaisissa oloissa olimme eläneet muutamia vuosia Parisissa, minä vaatimattomasti, hän suurellisesti. Sitten syttyi sota. Tiedon siitä otimme vastaan verrattain välinpitämättömästi. Koko Parisi piti sitä alussa vain jonkinlaisena sotajoukkojen kävellyttämisenä. Luultiin parrakkaitten zuavien ja mustien afrikalaisten pelkän näkemisen ajavan saksalaiset pakosalle. Nämä zuavit ja turkuusit lähtivät Parisista kuin saalista vainuava petolintuparvi. He tunsivat hehkuvaa taistelu-intoa ja kärsimättömyyttä päästä mahdollisimman pian haistamaan ruudin savua ja tappelemaan. Parisi pysyi rauhallisena tulevaisuuteen nähden.

— Vielä yksi voitto meille, — sanottiin, — ja sitten on kaikki lopussa.

Mutta kun kanuunien savu oli Weissenburgin, Gravelotten ja Sedanin taistelujen jälkeen haihtunut, huomasivat peljästyneet ranskalaiset kärsineensä suurimman tappion, mitä olivat milloinkaan kohdanneet. Kaikki nuo kirjavat, punaiset ja mustat rykmentit olivat hajonneet kuin akanat tuuleen saksalaisten rautapukuisten joukkojen tieltä ja maailmankaupungin ympärille kerääntyi yhä sakeampia preussilaisjoukkoja. Alettiin öisin kuulla Attilan hevosten hirnuntaa Parisin porttien edustalla. Tuon tuostakin kajahteli sanansaattajan hevosen kavioitten kopse kaupungin tyhjillä kaduilla, ja ääni ilmoitti: "Meikäläiset lyötiin! Uusi tappio!" Hetkiseksi lyyhistyi Parisi kokoon kuin härkä, joka saa kirvespohjasta otsaansa iskun, mutta sitten nousi se jälleen ylös ja alkoi karjua. Koko kansa nousi nyt puolustukseen. Peljätty toissilmäinen diktaattori lensi ilmapallolla tiehensä kaupungista. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä muodostui uusia joukkoja, armeijoita kasvoi maasta kuin sieniä sateella. Maa muuttui pistinmetsäksi. Juuri siihen aikaan syöksyi Selim kerran huoneeseeni hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin. Hän heittäysi kaulaani ja huudahti:

— Lähtekäämme ulos tappelemaan!

Minä olin jo kauan toivonut sitä, ja otin sentähden vastaan hänen sanansa mitä rauhallisimmin. Hän luuli mielialaani vanhaksi kylmäkiskoisuudeksi, jota oli jo vuosikausia ollut välillämme, ja lisäsi sentähden nopeasti:

— Meidän välillämme on ollut jotakin, mutta profeettani kautta, unohda se, Henryk!

Muistin mitä isäni oli sanonut, kun minun tuli antautua kaksintaisteluun Selimin kanssa:

— Tappele sitten, poikani, ja tappele niin että kipinät sinkoilevat!

Vastasin sentähden Mirzalle samoilla sanoilla: