Hän hymyili.
— Ei, tiedän kyllä pettäväni vast'edes, mutta sitä sanoessani en petä.
Ne miehet, joiden kanssa hän oli tekemisissä, jakaantuivat kahteen ryhmään: toiset melkein jumaloivat häntä ja toiset inhosivat. Selimillä puolestaan oli aivan erikoinen tapa kohdella heitä.
— Minä pidän enemmän niistä, jotka pitävät minusta, mutta kunnioitan enemmän niitä, jotka minua vihaavat; he ovat itsenäisempiä, — sanoi hän.
Sitten oli hänellä tapana lisätä:
— Kaipaan muuten yhtä vähän kumpiakin.
Kuitenkin oli hän erinomainen toveri. Hänellä oli kultainen sydän, ja hän auttoi missä ja millä tavalla suinkin voi, mutta hänen ystävyytensä ei ollut helposti voitettavissa. Sinä hetkenä, kun hän veljellisesti jakoi kaikki jonkun toisen kanssa, rakasti hän myöskin tuota toista kuin veljeään; silloin oli hänen tunteensa vilpitön ja teeskentelemätön, mutta kohta sen jälkeen saattoi hän ottaa saman suhteen jokseenkin kevyeltä kannalta. Selim käsitteli kaikkea jokseenkin keveästi.
Kun minä äsken mainitsemistani syistä aloin vetäytyä hänestä erilleni, kävi Selim katkeran surumieliseksi. Tuon tuostakin kysyi hän minulta:
— Mitä sinulla sitten oikeastaan on minua vastaan, senkin jöröjukka?
Sitten herkesi hän kysymästä, mutta hän ei herennyt suremasta. Usein ryntäsi hän ylös pieneen kamariini Montmartrelle, istahti ikkunan ääreen ja katsoi huolestuneena minuun enkelinsilmillään, ikäänkuin tahtoen lukea kaiken, mitä sydämessäni liikkui. Minä puolestani en lakannut pitämästä hänestä, päinvastoin; ehkä juuri siksi, että meidän luonteemme olivat niin perin erilaiset, olin hänen suhteensa yhtä paljon heikko kuin myötätuntoinenkin. Mutta Hanian varjo oli meidän välillämme. Lisäksi oli minulla muitakin perusteita.