Sitäpaitsi kiusasi minua sekin, että minua, joka olin vähemmän syyllinen, kalvoi suru ja omantunnon soimaus, kun taasen Selim oli kokonaan unohtanut Hanian. Saavuttuaan Parisiin antautui hän koko itämaisen luonteensa intohimoisuudella maailmankaupungin huumaaviin huvituksiin. Selim oli aina ollut rajaton kaikessa. Hänen varallisuutensa, aateluutensa, sivistyksensä, eikä suinkaan vähemmin äidiltä peritty ulkonainen kauneutensa, avasivat hänelle kaikki ovet. Hänet otettiin vastaan joka taholla, kaikki kilpailivat hänen suosiostaan, Mutta niinpä olikin hän kaunis kuin taiteilijan unelma, tuo nuorukainen, jolla oli lämpimät, suoraan sydämeen tunkeutuvat siniset silmät, ylväs pää, muodoltaan taiteilijan ikuistuksen arvoinen, ryhdikäs, solakka vartalo, pulppuava nuoruus ja elonvoimaa niin ehtymättömästi, että mitä runsaammin hän sitä tuhlasi, sitä enemmän hänelle sitä tuntui jäävän.
Sitäpaitsi ei hän ollut ainoastaan "kaunis mies" siinä merkityksessä kuin boulevardien Parisi käsittää kauneuden. Hänessä oli kaikki erikoista ja tavatonta, lahjakkuudesta ja kuohuvasta elämänhalusta aina kasvonpiirteisiin saakka.
Nuoren tattarin, jolla oli enkelimäiset kasvot, atleetin voimat, leijonan rohkeus ja ritarin käytös, oli Parisi havainnut aivan tuntemattoman väriseksi ja tuoksuiseksi ruusuksi. On helppo arvata, miltä Seine-kaupungin markiisit näyttivät hänen rinnallaan. Heitä oli kuohuva elämä puristellut luita ja ytimiä myöten, hänelle näytti se vain antavan uusia voimia. Heidän sielunsa olivat sammuneet kuin öljyttömät lamput, hän oli pelkkää tulta ja liekkiä. He olivat voimansa tuhlanneet, hän ei tiennyt mitä tehdä uhkuvalla elonvoimallaan. He eivät enää tavanneet elämästä mitään viehätystä, häntä hurmasi kaikki se uusi, mikä häntä ympäröi, ja itse viehätti hän kaikkia.
He ottivat osaa mässäyksiin, kiihoittaakseen veltostuneita hermojaan, hän jäähdyttääkseen ylen kuumaa vertansa. Ja sitäpaitsi ei sakka pikarin pohjalta tarttunut hänen huuliinsa, paha varisi tästä jalosta luonteesta kuten kuiva hiekka kalliolta.
Hänen luonteensa oli muodostunut silmieni edessä, olin nähnyt sen kehittyvän melkein päivä päivältä, ja siksi minä tunsinkin hänet perinpohjin. Mies oli sama Selim kuin lapsenakin, kaikki vain täydellisemmäksi suhtautuneena.
Omien voimiensa tietoisuus antoi hänelle varmuutta, useimpien ihmissielujen kehnouden ja teeskentelyn tuntemus sai hänet halveksimaan ihmisiä. Lannistumattoman tarmon ja toimintakyvyn siemenet, joita hänessä aina oli ollut, juurtuivat nyt, versovat ja tekivät hänestä tavallaan vaarallisen.
Hänellä oli jälellä entinen vilkkaus ja ajattelemattomuus, jotka hänen intohimoisen luonteensa takia saattoivat helposti muuttua mielettömyydeksi. Mutta siitä suojasi häntä itse-arvostelu, jota sivistys tuottaa, ja hienosti kehittynyt vaisto, joka käsitti jokaisen teon ja ajatuksen merkityksen.
Hän ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen, mutta jos hänessä oli lapsuuden päivinä ollut jotakin sentapaista havaittavissa, katosi se nyt jäljettömiin. Senpätähden ei Hanian muisto ollut jättänyt hänen mieleensä omantunnontuskia eikä kaipuun hiventäkään. Nauraen ja riemuiten osasi hän rakastella, ei huokaillen. Sellainen luonne soveltui kuitenkin parisittarien luonteeseen ja mielenlaatuun, ja siksipä he olivatkin kerrassaan hurmaantuneita häneen, vaikka tiesivät varsin hyvin, että hän arvelematta saattoi pettää heitä. Puhuessani hänelle tästä, vastasi hän:
— Minä en sitoudu kehenkään, minä huvittelen. Antaisin mitä tahansa, jos voisin löytää todellista rakkautta, mutta jos sellaista on olemassa, joudut sinä meistä kahdesta kauemmin etsimään sitä, mutta luultavaa myöskin on, että sinä sen löydät.
— Sinä siis petät, sanoessasi: minä rakastan?