— Ole hyvä ja aseta ratsupyssyn piippu hra Vaucourt'in ohimolle; hän saa valita.
Minä käännyin, ja pitäessäni toisella kädellä kiinni köydestä, tähtäsin toisella hra Vaucourt'ia ohimoon.
— Saatte minuutin miettimisaikaa.
Hra Vaucourt alkoi manata, hän manasi meidän kansallisuuttamme, sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näki päivänvalon, itseään, Parisia ja preussilaisia, mutta heitti ankkurin ja avasi venttiilin sellaisella kiireellä, kuin Ranskan pelastuminen olisi riippunut siitä. Pallo alkoi nopeasti laskeutua.
— Pidä kiinni! — huusi Selim.
Yhtä seikkaa emme olleet ottaneet huomioon: ilmapallosta ei astuta alas yhtä helposti kuin vaunuista. Ankkuri tarttui tosin pensaaseen, mutta kori syöksyi maahan sellaisella vauhdilla, että me kaikki kolme lensimme suin päin monen metrin päähän toisistamme. Ratsupyssy lensi jonnekin kädestäni, ja itse putosin päistikkaa pensaikkoon.
Hyppäsin heti pystyyn, mutta ennenkun olin ennättänyt selvitä keikauksesta ja löytää ratsupyssyni, kuulin hevosen päristelemistä ihan viereltäni.
— Oikealle, oikealle! — huusi Selim.
Samassa pamahti laukaus, ja ratsastaja, joka oli asettanut pistimen rintaani vasten, syöksyi pää edellä satulasta kuin salaman iskemänä.
Mirza ei nähtävästi ollut menettänyt ratsupyssyä pudotessaan!