Minä tartuin myöskin omaani ja katsahdin ympärilleni. Nyt oli Selim vuorostaan vaarassa. Kaksi ratsastajaa syöksyi häntä kohden täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen kuin hullut. Paljain päin, liehuvin suortuvin, hehkuvin poskin ja sieramet levällään valmistautui hän tyynesti ottamaan heitä vastaan. Toinen ratsastaja kohotti pistoolinsa ja tähtäsi — minä laukaisin.
Kolmesta ahdistajasta oli nyt jälellä vain yksi, ja minä tunsin itseni aivan levolliseksi. Mirza oli liian taitava miekkailija, jotta tappelun päätös olisi ollut epävarma.
Neljäs ulaani, joka oli muutamien satojen askeleitten päästä nähnyt kaikki, kannusti hevostaan niin rajusti, että eläimen kaviot vajosivat syvälle maahan, ja alkoi sitten paeta niin nopeasti kuin hevosen kavioista suinkin lähti.
Selim ampui luodin hänen jälkeensä, mutta osaamatta, sillä välimatka oli liian pitkä.
Preussilainen, jonka Selim oli ampunut ihan viereeni, ei ollut heittänyt suitsia kädestään, ja hevonen seisoi vieressä, pää vaipuneena herransa ruumiin yli. Selim ja minä saimme vaivoin suitset heltiämään jäykistyneestä kädestä. Sitten hyppäsi Selim satulaan, ottaakseen kiinni toiset hevoset. Toinen niistä, nähtävästi vähemmän älykäs eläin, oli alkanut kaikessa rauhassa syödä ruohoa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta toinen juoksenteli niityllä ja osoitti lyhyellä hirnunnalla suruaan.
Hevosten kiinniottamisessa kului hetkinen. Neljännestunnissa oli Selimillä kolme hevosta hallussaan. Minä kävin sillä välin ottamassa selvää ilmailija Vaucourt'ista, jonka kohtalosta olimme epätietoisia.
Löysin hänet rähmällään makaamasta erään pensaan takaa ja aloin pudistaa häntä käsivarresta.
— Hra Vaucourt, nouskaa ylös!
— Pardon! Armoa! — änkytti hra Vaucourt, luullen minua varmasti preussilaiseksi ulaaniksi. Ilmailija-parka ei tullut ajatelleeksi, että preussilainen ei olisi koskaan puhutellut häntä ranskaksi.
— Hra Vaucourt, nouskaa! Ei täällä ole enää ulaaneja, vaati me, teidän toverinne!