Hra Vaucourt kohotti päätään, nojasi kyynärpäihinsä ja alkoi ihmetellen tirkistellä minua, uskomatta silmiään. Selim, joka oli jonkun matkan päässä hevosineen, nauroi kuollakseen.
— Niin, niin, täällä ei ole enää ainoatakaan ulaania! — toisti hän.
Hra Vaucourt katseli meitä, ulaanien hevosia, kaatuneita, ja remahti sitten sellaiseen riemuun, että me luulimme hänen kadottaneen järkensä.
— Eh bien! Vous êtes donc des diables! [Ka, tepä olette aika lempoja!] huusi hän hillittömästi.
— Häntä saamme kiittää kaikesta, — sanoin minä, osoittaen Selimiä.
— Mitä? Tuota nuorta miestä, joka on näöltään aivan kuin — tyttö?
— Ei, ei, vaan meitä molempia, — vastasi Selim.
Hra Vaucourt nauroi, hyppi, teki lukemattomia kysymyksiä, hyppi uudestaan, sanalla sanoen, hän oli kokonaan suunniltaan. Sitten juoksi hän katsomaan kaatuneita, mutta päästyään lähimmän ruumiin luo, joka kasvot vääntyneinä, verinen vaahto suupielissä ja hampaat lujasti purtuina yhteen tuijotti häneen jäykistyneellä katseellaan, — silloin alkoivat ilmailijamme polvet tutista, ja hän kävi niin kalpeaksi, että me pelkäsimme hänen pyörtyvän.
Selin kehoitti häntä kopeloimaan kaatuneitten taskuja, mutta siihen ei hän uskaltanut ryhtyä. Otimme heiltä ainoastaan kypärit ja ajoimme sitten tiehemme.
— Kyllä minä sentään mieluummin matkustan näin kuin tuolla helvetinkoneella, — arveli Selim, sivuuttaessamme ilmapallon, joka kokoon luhistuneena retkotti nurmikolla perin surkeana.