Sill'aikaa oli alkanut yhä enemmän hämärtää, ja piankin oli yö käsissä. Me saavuimme metsätielle, mutta minne se johti, sitä emme tienneet — ehkä jonnekin kylään, joka oli täynnä preussilaisia. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, silli kaikki vaarat eivät olleet suinkaan voitettuja. Seutu, jota nyt kuljimme, oli vihollisten hallussa, ja me saatoimme millä hetkellä tahansa kohdata preussilaisia vartiojoukkoja. Sitäpaitsi oli hyvinkin mahdollista, että oli lähetetty toinen osasto meitä takaa-ajamaan. Hra Vaucourt ei voinut mitenkään hillitä kieltään, kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ja hän osoitti meille "ääretöntä", "sanomatonta" kiitollisuuttaan niin kovaäänisesti, että Selimin oli lopulta pakko pyytää hiljaisuutta.
— Minkätähden? — kysyi hra Vaucourt.
— Preussilaisia saattaa olla lähistöllä.
— Avec vous, je m'en fiche, — vastasi ilmailija luottavasti.
Hänen rohkeutensa oli nyt yhtä "ääretön" kuin hänen kiitollisuutensakin.
Metsätie soukkeni soukkenemistaan. Tuon tuostakin tunkeutui korviimme jotakin melua; silloin poikkesimme aina sivuun, pysähdyimme ja pidätimme henkeämme. Kerran juoksi naarashirvi vasikoineen tien poikki, katsahti meihin ja riensi sitten muutamin harppauksin läheiselle niitylle, missä alkoi rauhallisena pureksia ruohoa. Oli aivan kuin eläimet olisivat tienneet ihmisillä olevan nyt siksi paljon tekemistä toistensa murhaamisessa, ettei heillä ollut aikaa välittää niistä. Toisinaan pieksivät oksat meitä kasvoihin tai tarttuivat kiinni vaatteisiimme, väliin hirnui joku hevosistamme levottomana, joskus taasen näytti joku kanto pimeässä ihmiseltä, joka harasi käsivarsillaan tai ojensi ne taivasta kohden — ja me hoputimme hevosiamme, hra Vaucourt vetäytyi taaksepäin, ja Selim ja minä viritimme kivääriemme hanat ja lähestyimme varovasti epäilyksenalaista paikkaa. Metsä suhisi, sade oli jo melkein tauonnut, mutta sen sijaan alkoi tuulla, ja taivaalla kiiti repaleisia pilviä, jotka, milloin keräysivät yhteen ja peittivät kuun, milloin hajaantuivat niin, että näimme tähtien taivaalla valjuina tuikkivan. Naapurimme hermot alkoivat taas huomauttaa olemassaolostaan vähemmin miellyttävällä tavalla. Minä puolestani tunsin itseni perin onnelliseksi. Hiljaisuus, yksinäisyys, karu metsä, yö, raitis tuuli, epävarmuus ja uhkaavat vaarat hurmasivat minua sanomattomasti; olin aivan kuin uudestisyntynyt. Muurien sisällä oli ahdasta ja painostavaa, täällä hengitin syvästi ja vapaasti kuin Farys Arabistanissa [Farys, erään Mickiewicz'in runon sankari]. Siellä muurien sisällä olivat ajatukseni alituisesti samoilleet katkerissa muistoissa ja yksityisissä huolissa, täällä oli vierelläni veljeni, tattari, kädessäni toinen veli, ratsupyssy, edessäni avara, vapaa luonto, unhotus, huumaus… kuolema. Ellei ajatus tovereitteni epävarmasta asemasta olisi pidättänyt minua, niin olisin kääntänyt kasvoni taivasta kohden ja huutanut keuhkojeni koko voimalla: hei, hei, sinä suhiseva, kiehtova metsä! — ja sitten olisin kuunnellut kaikua metsästä, missä tuuli humisutti puitten latvoja kuin urkuja soittaen. Liettualaisuus heräsi minussa, ja minusta tuntui kuin olisin ollut Bialowiczin aarniometsissä, soitten ja rämeikköjen keskellä, missä vesi sydänyöllä laulaa, missä switeziankojen [slaavilaisen jumaltaruston switeziankat vastaavat suunnilleen meidän uduttariamme] vihlovat huudot ilmassa kaikuvat, missä mustat kannot vihreinä loimuavat ja eläimet puhuvat ihmiskielin.
En siis ajatellut vaaroja enkä niistä välittänyt, mutta Mirza valvoi. Hänen rypistyneet kulmansa osoittivat mitä suurinta tarkkaavaisuutta; hän tähysteli jokaista pensasta ja puunrunkoa. Tie kävi yhä huonommaksi.
Vihdoin, puolen tunnin ratsastuksen jälkeen, virkkoi Selim:
— Meidän täytyy lepuuttaa hevosia.
Poikkesimme syrjään tieltä, ja kun olimme päässeet jonkun matkaa metsän sisälle, hyppäsimme alas ratsailta ja vapautimme eläimet satuloista. Hellittämättä suitsia käsistämme laskeuduimme sitten levolle puitten suojiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan, kaikki olivat liian väsyneitä. Hiljaisuutta häiritsi vain ruohon rouske hevosten hampaissa. Olimme levänneet noin neljännestunnin, kun Selim ja minä äkkiä hypähdimme pystyyn.