— Mitä se on? — kuiskasimme molemmat yhtaikaa.
Pimeydestä ja hiljaisuudesta tunkeutui korviimme kummallista melua — jotakin lapsen itkun ja lampaan määkinän tapaista ääntä.
— Lammas, — virkkoi Mirza.
— Ei, vaan huuhkaja, — vastasin minä. Samassa lakkasivat hevoset syömästä, luimistivat korviaan ja alkoivat vainuta sieramillaan.
Ei, se ei voinut olla lammas eikä huuhkaja! Tuossa valittavassa, epäselvässä äänessä oli jotakin peloittavaa juuri sentähden, että se tuntui niin luonnottomalta. Susien ulvonta tai ratsupyssyjen pauke ei olisi saattanut meitä niin levottomiksi.
Selim, joka rohkeudestaan huolimatta oli hieman taikauskoinen, tuijotti pimeyteen ja kuiskasi:
— Tuo ei oikein miellytä minua, yhtä vähän kuin mitkään sellaiset vaarat, joiden laadusta en ole selvillä.
— Mon Dieu! — sopersi hra Vaucourt kauhusta vavisten.
— Kas, tuolla on jotakin valkoista, — kuiskasi Selim ja osoitti metsään.
Katsahdin sinne. Mirza erehtyi, siellä ei näkynyt mustaa eikä valkoista.