— Minäpä lähden sinne pyssyineni, — sanoin. — Ei kai se paholainen minua purematta niele.
Lähdin sinne päin, mutta sitä mieltä olin minäkin, että sellaiset vaarat ovat pahimmat, joiden laatua ei tunne. Tosiaankin, kun kuulin tuota merkillistä ääntä joka puolelta, olin valmis uskomaan, että kaatuneitten henget istuivat puitten oksilla kuin varpuset ja puhelivat toisilleen.
Minunkin hermoni alkoivat täristä. Säpsähdin joka kerta kun oksa jalkani alla risahti. Kerran olin kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani: "He, Polonais!" [Hei, puolalainen!] Mutta se oli vain mielikuvitusta.
Kiersin sen puun, jonka alla olimme levänneet. Ääni kuului yhtämittaa, välistä sieltä, välistä täältä, niin että se lopulta lakkasi minua peloittamasta ja alkoi väsyttää.
— Mene hiiteen! — mutisin itsekseni ja palasin takaisin puun alle.
Siellä tapasin ainoastaan hra Vaucourtin, joka minun lähestyessäni luuli, että paholainen itse oli tullut noutamaan hänen sieluansa.
— Missä Mirza on? — kysyin minä.
— Hän meni o-o-o-ottamaan se-se-selkoa… yritti hän vastata, hampaitten lyödessä loukkua.
Kului neljännestunti, puoli tuntia, mutta Selimiä ei kuulunut.
Nyt aloin minäkin todella pelätä. Suuri onnettomuus saattoi olla tapahtunut: Mirza oli kenties poistunut liian pitkälle, eksynyt kirottuun metsään, eikä löytänyt takaisin.