Kolme neljännestuntia oli jo mennyt, eikä Selimiä vieläkään näkynyt.
Olisin tosin voinut ampua tai huutaa, siten opastaen häntä, mutta samalla olisin myöskin voinut houkutella kimppuumme preussilaisen vartiojoukon. Mutta muusta ei ollut apua. Ilman Selimiä en olisi jättänyt leiriämme, vaikka koko preussilainen armeija olisi hyökännyt kimppuumme. Ilmoitin hra Vaucourt'ille aikomukseni.
Hän heittäytyi polvilleen eteeni ja rukoili minua luopumaan aikeestani.
— Silloin olemme kaikki mennyttä miestä, sanoi hän.
Minä koetin viheltää, mutta hiljaisuus vain vastasi; salaperäinen äänikin oli vaiennut. Huusin sentähden kerran ja sitten useamminkin:
— Mirza… halloo!
Ei vastausta.
Jouduin sellaiseen tuskaan Mirzan tähden, että tukka nousi päässäni. Sillä hetkellä oli se poika minulle kallisarvoisempi kuin kaikki muu maailmassa, ajattelematta sen enempää asetin ratsupyssyn poskelleni ja laukaisin.
Punainen salama ja pamaus. Koko metsä vaikeni kuin kauhusta. Hra
Vaucourt huusi:
— Herra, ota minun sieluni!