Me leikittelimme oikeastaan sokkosilla. Leikki oli tosin tällä kertaa hieman vaarallista, mutta ei suinkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.
Vieras astui vielä kaksi askelta lähemmäksi. Samassa heittäydyin minä kuin tiikeri hänen kimppuunsa, ja sekuntia myöhemmin istuin hajareisin hänen rintansa päällä ja pidin lujasti kiinni kurkusta, huutaen:
— Vaikene, tai olet kuoleman oma! Mutta tuntematon, joka oli voimakas mies, heitteli itseään sinne tänne kuin hullu. Minä olen myöskin verrattain vahva mies, mutta vain suurella vaivalla sain pidellyksi hänet aisoissa. Hän potki kuin vimmattu ja oli vähällä heittää minut kumoon.
Äkkiä jäi hän liikkumattomana makaamaan niinkuin olisi rautakäsi naulannut hänet maahan. Katsahdin taakseni: Selim oli polvillaan hänen sääriensä päällä ja kurottautuen olkani yli, työnsi hän välkkyvän pistimenkärjen miehen silmien eteen.
— Jos teet pienimmänkin liikkeen, niin pääset hengestäsi, — kuiskasi hän.
Tuntematonta ei enää haluttanut ponnistella vastaan. Selim nousi ylös, otti ratsupyssynsä ja virkkoi:
— Laske hänet!
Minä tottelin; vanki lepäsi liikkumattomana kuin tukki.
— Tappakaa minut sitten, — sanoi hän.
— Nouse ylös!