Ukko kävi yhä puheliaammaksi. Hänessä ilmeni sekä yksinkertaisuutta että järkeilyä: kun suuret tappelevat, kärsivät pienet ja luulevat, että Isä Jumala on hetkiseksi nukahtanut.
Tiedustelimme oppaaltamme, mitä se kummallinen ääni oli, jota olimme metsässä kuulleet, ja saimme tietää, että salametsästäjät huutavat siten toisilleen öiseen aikaan; koska ukko Mathieulla oli ollut mukanaan kolme poikaansa metsässä, niin oli ääni kuulunut eri suunnilta.
— Mutta paljon mahdollista, — lisäsi ukko, — että itse vihtahousukin laskettelee sellaisia ääniä.
Sitten alkoi hän taas:
— Olisittepa joutuneet tekemisiin poikani Jakobin kanssa, jota myöskin sanotaan "Vääräkädeksi", niin ettepä olisikaan niin helpolla selvinneet, vaikka olettekin vahvoja kuin turkkilaiset.
Kahden seuduissa yöllä alkoi metsä vihdoin harveta, ja me saavuimme erääseen solaan. Mathieu kertoi, että metsä, jonka olimme jättäneet taaksemme, ei ollut suuri, mutta tie kulki melkein sen ympäri; me olimme niin ollen kulkeneet hyvän matkaa ympyrässä.
Tuskin oli päivä alkanut sarastaa, kun kuulimme etäältä kukon kiekunaa, ja hetkisen kuluttua eroitimme aamuisen usvan läpi ranskalaisten hallussa olevan pienen kaupungin katot ja kirkon tornin. Vahtisotilaan kaikuva Qui vive! keskeytti kulkumme. Meidän täytyi odottaa kunnes vartiojoukko saapui, ja tämän mukana pääsimme sitten kaupunkiin.
Meitä ihmetytti jonkun verran, että raatihuoneella asuvaa kenraalia ei heti herätetty, vaikka ilmoitimmekin tuovamme viestejä Parisista. Tyydyttiin vain osoittamaan maille huone, jonka lattialle oli siroteltu olkia, ja vartija asetettiin ovelle. Me heittäysimme oljille ja vaivuimme raskaaseen uneen.
Vasta kello kymmenen tienoissa kutsuttiin meidät kenraalin luo, jonka nimeä en enää muista; suuri osa senaikuisia muistiinpanojani on joutunut hukkateille. Herra kenraali, pönäkkä ja ihrainen mies, jolla oli kalanpäätä muistuttava naama ja vihreät silmät, oli täydellinen — ei soturin, vaan — kissanpäivillä eläneen mässääjän esikuva.
Kymmenkunta ylempiarvoista upseeria ympäröi häntä kunnioittavan vaiteliaina. Hra Vaucourt pyysi puheenvuoroa ja alkoi kaunopuheisesti kuvailla seikkailujamme, joiden todenperäisyyttä vakuuttivat ulaanien kypärät sekä hevoset, joilla olimme ratsastaneet kaupunkiin.