— Selim! — huusin minä.
Ei vastausta.
— Selim! — toistin kovalla äänellä.
Vastaukseksi kuului vain Marxin kuorsaus!
Tällävälin oli kajastus yhä kirkastunut, ja minä eroitin jo Selimin vuoteen — se oli tyhjä.
Arvelin hänen lähteneen ottamaan selkoa taistelun kulusta; tartuin ratsupyssyyni ja läksin myöskin ulos.
Kuu paistoi kirkkaasti, ja tulipalon kajastuksen ohella levitti se salaperäistä valaistusta puutarhaan. Puitten lehdet rapisivat hiljaa, heijastuen hopealle ja kuparinpunaiselle; maassa näkyi pitkiä, tummia varjoja. Mutta puutarhassa oli kaikki hiljaista. Huvilan ikkunat näyttivät mustilta. Täällä oltiin nähtävästi tottuneita tulipalon loimuihin ja kiväärinlaukauksiin.
Salaperäinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla. Täällä uinuvan puiston surunvoittoinen hiljaisuus, tuolla veripunainen hehku, taistelu, tulipalo ja meren kohinaa muistuttava melu.
Olin niin tottunut olemaan varuillani, että nytkin vaistomaisesti hiivin eteenpäin aivan kuin olisin lähestynyt preussilaista vahtisotilasta.
Äkkiä huomasin Mirzan ja jäin kuin naulittuna seisomaan paikalleni. Penkillä, varjoisessa pensaikossa, istui neiti La Grange, ja hänen edessään oli Mirza polvistuneena, suudellen innokkaasti hänen käsiään.