— Olisin.
— Hyvä — siis en houkutellut sinua?
— Et.
— Kuule sitten. Jo ennen sodan syttymistä tutustuin Parisissa Lydia la Grangeen ja rakastuin häneen. Hän miellytti minua. Mutta sitten välimme rikkoutuivat, ja tiedätkö, kuka siihen oli syynä?
— En.
— La Rochenoire.
— La Rochenoire?
— Niin. Yksityisseikkoja en nyt ennätä sinulle kertoa. La Rochenoire rakastui myöskin häneen, mutta se mies oli huonossa huudossa ja markiisin-arvoineen köyhä kuin kirkonrotta. Minulle oli verrattain helppoa lyödä hänet laudalta. Silloin haastoi hän minut kaksintaisteluun. Me taistelimme pistooleilla. Kolme kertaa tähtäsin häntä otsaan, ja kolmasti lahjoitin hänelle hengen. Hän ei osaa ampua. Olisin voinut tappaa hänet, ja kadun, etten sitä tehnyt, sillä siitä lähtien on hän vainonnut minua väsymättömästi. Olen aina ollut tulinen, kuten tiedät, ja toisinaan antautuessani uusiin suhteisiin en ole välittänyt sitä ennen lopettaa entisiä. Niin oli nytkin käynyt. Vuotta ennen kuin opin tuntemaan Lydian olin Jockey-klubissa tutustunut nuoreen meriupseeri Marillaciin, joka heti ensi hetkellä mieltyi minuun. Hän oli kelpo poika — urhoollinen, älykäs, sanalla sanoen oikea ritari. Jonkun viikon kuluttua kutsui hän minut kotiinsa ja tarjosi ystävyytensä, ja minä — suokoon Jumala sen anteeksi! — antausin suhteisiin hänen nuoren, kauniin vaimonsa kanssa. Meikäläisissä oloissa pidetään sellaista rikoksena, mutta Parisissa on se ihan tavallista. Minä en ollut ympäristöäni parempi. Mutta omatuntoni alkoi kuitenkin soimata minua. Mies oli usein poissa, mutta kun hän tuli kotiin, täytyi minun teeskennellä ystävyyttä häntä kohtaan, ja se kävi ylen tukalaksi; minä inhosin itseäni. Tultuani tuntemaan Lydian tahdoin lopettaa entiset suhteeni, en siksi, että tunteeni Lydiaa kohtaan olisi ollut todellinen, sellaiseksi muuttui se vasta myöhemmin, — vaan siksi, etten voinut teeskennellä. Luulin voivani helposti päästä eroon rouva Marillacista, mutta petyin suuresti. Hän oli saanut tiedon aikeestani, ja mustasukkaisuudesta ja kostonhimosta antautui hän suhteisiin La Rochenoiren kanssa. Tämä taas ei anna koskaan anteeksi eikä väisty kenenkään tieltä, ja siksi käytti hän tilaisuutta tehdäkseen lopun Lydian ja minun välisestä suhteesta, samalla kostaen minulle. Hän selitti Lydialle, että minä rakastin rouva Marillacia. Lydia ei tahtonut uskoa sitä, vaan vaati todistuksia. Silloin sain rouva Marillacilta kirjeen, missä hän pyysi minulta viimeistä kohtausta. Minä kieltäysin. Silloin sain toisen kirjeen, joka sisälsi vain sanat: "Sinä tiedät, että mieheni on tullut kotiin, ja pelkäät." Enempää ei tarvittu. Minä menin. Se oli ansa. La Rochenoiren oli määrä tuoda Lydia paikalle, todistaakseen hänelle uskottomuuteni. Mutta siinä ei kylliksi. Kostonhimoisena minua kohtaan ei se lurjus empinyt valita myöskin rouva Marillacia uhrikseen; hän ei ilmoittanut ainoastaan Lydialle kohtaamisestamme, vaan myöskin hra Marillacille, toivoen tämän haastavan minut kaksintaisteluun ja surmaavan minut — Marillac oli nimittäin Ranskan taitavimpia miekkailijoita, eikä kukaan uskaltanut ryhtyä hänen kanssaan miekkasille. Sitten tapahtui yhteentörmäys. Sinä olet tietysti kuullut siitä — koko Parisihan ei puhunut muusta. Päätin antaa Marillacin surmata itseni, mutta kun sain nähdä verta, pääsikin kovaonninen luontoni oikeuksiinsa, ja minä työnsin miekkani kahvaa myöten hänen rintaansa. Vielä tänään kuulen, kuinka terä mursi hänen selkärankansa.
Mirza säpsähti. Hän oli kalpea, hänen silmänsä säihkyivät ja kasvoilla kuvastui tuska, mutta samalla synkkä, uhkaava katkeruus.
Hän peitti käsillään kasvonsa ja vaikeni. Vähään aikaan en kuullut muuta kuin laukauksia, jotka yhä lähenivät.