— Ole hyvä Lydialle! Minä rakastan häntä. Ole sääliväinen minua kohtaan, ainakin siinä suhteessa. Hän ansaitsee sinun ystävyytesi… paremmin kuin minä. Hän on kärsinyt paljon, sillä hän ei ole koskaan lakannut minua rakastamasta. Nyt on kaikki selitetty.
Ja hän heittäytyi kaulaani ja painoi päänsä rintaani vasten. Sitten nousi hän äkkiä ylös ja sanoi:
— Nyt minä menen.
— Minne?
— Sanomaan hänelle jäähyväiset. Se lapsi raukka odottaa minua vielä.
Hän otti ratsupyssynsä ja meni. Minä jäin yksin nukkuvan Marxin kanssa. Sotamelu ei vaiennut, päinvastoin yltyi. Sitävastoin häipyi kajastus, sillä päivä alkoi jo sarastaa. Ikkunanruudut alkoivat loistaa, oksien rajaviivat kävivät yhä selvemmiksi. Nojasin päätäni käteen ja aloin miettiä. Mutta minä en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. Olen aina tottunut mukautumaan perusteltujen tosisyitten edessä, hyväksymään ne kuin turkkilainen "kismetin", kohtalon, marmorikylmän välinpitämättömästi. Tuollainen taivuttautuminen oli siihen aikaan periaatteeni, lohdutukseni. Elämä ei ollut minusta penninkään arvoinen, elin jonkinlaisessa epäilyksen ajassa. Olin liian kauan elänyt vain sisällistä elämää ja kuluttanut itseäni. Sentähden etsinkin nyt voimakkaita, kannustavia vaikutelmia, sillä ne repäisivät minut irti kaiken katoavaisuuden ja tyhjyyden mietteistä.
Ajattelin nyt ainoastaan Mirzaa, hänen voimakasta elämäänsä, itseluottamustaan ja sitä ylenmääräistä elämänintoa, joka hänessä kuohui. Hän tappeli, rakasti, kosti ja oli täydellisesti vakuutettu siitä, että se kaikki oli vaivan arvoista. Ei ainoakaan epäilyksen varjo himmentänyt hänen sieluaan. Hänessä ei ollut pisaraakaan Hamletin verta. Sellaiset ihmiset ovat luodut toimimaan. Hänestä säteili elämän lämpöä, jossa minäkin jähmettynyttä sieluani lämmittelin.
Tällä hetkellä heitti hän tuolla puistossa jäähyväiset kauniille neiti La Grangelle, unohtaen koko maailman. Minä olisin hänen sijassaan tuntenut suutelevani huulia, jotka kuolema ennemmin tai myöhemmin jähmetyttää.
Päivä valkeni yhä. La Maren kukot alkoivat kiekua toinen toisensa perästä. Menin avonaisen ikkunan ääreen ja näin samassa heikon lyhdynvalon, joka lähestyi nopeasti pimeydestä, ja kuulin puukenkien kolinaa.
Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunan alle paljaspäinen ja takkutukkainen poika. Hän kohotti lyhtyä, ja nähtyään minut ikkunassa huudahti hän läähättäen: