Ankara, vaivalloinen sotilaselämämme ei kuitenkaan ollut vailla hupaisia välikohtauksia. Marssiessamme kerran erään metsän läpi, sukelsi puitten välistä äkkiä esille mies: "Seis! Mikä sinä olet miehiäsi?" — "Vallakkialainen", vastasi hän, "syntyisin Galiziasta, palvellut turkkilaisessa ja italialaisessa armeijassa sekä ranskalaisessa muukalaisjoukkueessa, ollut Meksikossa ja Algierissä."
— "Mitä sinä tahdot?" — "Palvella." Asetimme hänet riviin. Ei ollut vielä puoltakaan päivää kulunut, kun vallakkialainen osottausi liukaskielisemmäksi mieheksi koko joukossa. Hän nolasi suupalteimmatkin, antoi heille pilkkanimiä, lainasi heiltä rahoja, joita ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen, petkutti heitä korttipelissä ja veijasi kaikin tavoin. Joka ilta lauloi hän erään tyhmän, yksitoikkoisen laulun jostain ovivahdista ja pani sotilaat nauramaan itsensä puolikuoliaiksi. Laulu päättyi sanoilla: "Hei, herra ovivahti, annappas avaimet!" Lausuessaan sana "ovivahti" osoitti vallakkialainen jotakuta sotilasta. Tällä tavoin "ovivahdiksi" nimeämistä pidettiin suurena kunniana. Saattoipa sen johdosta kehkeytyä riitoja ja tappelultakin.
— Minusta se ei koskaan tee ovivahtia! huusi muuan sotilaista huitaisten kiukkuisena nuttunsa maahan.
— Sinusta, senkin huuhkaja, joka olet tullut kolme vuotta liian aikaisin maailmaan! — vastasi vallakkialainen. — Tiedätkös, missä kalat kasvavat? Hä? Tiedätkös, mikä eroitus on vesi- ja tuulimyllyllä? Hä?
Ja ennenkun hämmästynyt sotamies oli ennättänyt tointua, remahtivat toiset äänekkääseen nauruun, jonka usein keskeytti preussilaisten pyssynpauke.
Tällä tavoin meni kaksi viikkoa. Kolmannella viikolla oli meidän pakko antautua taisteluun, joka saattoi La Rochenoiren urotyöt kokonaan varjoon. Leiriimme saapui eräänä iltana kolmisensataa miestä Emile Corbeaun sissijoukosta, tuoden mukanaan noin viisikymmentä hevosta. Joukkoa komentava upseeri kertoi, että eräs liikkuva kolonna oli edellisenä päivänä lyönyt heidät täydellisesti ja ajoi luultavasti heitä takaa. Sotilaat olivat säälittävän näköisiä. Siitä huolimatta päätti Mirza heidän tukemanaan vastustaa preussilaisia tai oikeammin mennä heitä vastaan ja yllättää heidät takaapäin. Kolonaan kuului yhdeksänsataa miestä, joista kaksisataa oli ratsumiehiä, ja sitä komensi nuori, mutta sangen taitava upseeri nimeltä Otto von Hohenstein, joka oli sissien kauhu. Niin kuuluisan vastustajan voittamismahdollisuus houkutteli Mirzaa, ja annettuaan Corbeaun sotilaitten vahvistaa itseään ruualla ja juomalla komensi hän heti miehet jalkeille.
Oli yö. Metsä oli niin paksun sumun peitossa, että töin tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Me lymysimme pensaikossa molemmin puolin maantietä. Oli niin hiljaista, että me kuulimme selvästi sydämiemme lyönnit. Hengen menettämisen uhalla oli kaikenlainen puhelu kielletty, ja minun tehtävänäni, joka nyt olin upseeri, oli valvoa sotilaita ja etenkin vallakkialaista, joka ei mitenkään ollut voida hillitä kieltään. Me olimme saaneet tarkat ohjeet: kun Mirza laukaisi pistolinsa, oli se merkki taistelun alkamiseen. Kuinka sotilaitten sydämet jyskyttivät levottomina. Mikään ei niin hermostuta sotamiestä kuin väijyksissä makaaminen ja odottaminen.
Vihdoin kuului pyörien ratinaa ja säännöllisiä askeleita. Silloin tuli sellainen hiljaisuus, että saattoi eroittaa jokainoan lehden rapinan puissa. Askeleet lähestyivät, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi etujoukko, kuusi ulaania. He tupakoivat kaikessa salaisuudessa. Kun he pääsivät meidän kohdallemme, ratsasti muuan heistä toverinsa luo, ja me kuulimme heidän keskustelevan pimeässä:
— Annappas tulta!
— Hae sitä ranskalaisilta!