Pian olivat he ennättäneet ohitsemme, ja taas oli hiljaista. Vihdoin saapui pääjoukko. Etunenässä tuli ratsuväki, sitten jalkaväki, kaikki jokseenkin hajanaisissa riveissä. Saattoi selvästi havaita, että he eivät aavistaneetkaan minkäänlaista yllätystä, sillä he olivat laiminlyöneet tavallisimmatkin varokeinot. Marssiessaan pitivät he kovaa melua, kuten saksalaisilla on tapana, ja lauloivat kuorossa voimakkaasti, korostaen joka tavua: "Viisi — paria — nahkaisia — sukkia!"
Ja molemmin puolin maantietä väijyi heitä kuolema.
Kun he olivat ehtineet meidän kohdallemme, pamahti äkkiä pistolin laukaus.
Siihen vastattiin heti rätisevällä ratsupyssyjen tulella tien vasemmalta puolelta. Nousi tavaton meteli, josta kuului laukauksia ja huutoja: "järjestäkää rivit!" sekä saksalaisten päällikön voimakas, levollinen ja toisinaan yli kaiken kajahteleva ääni. Muodostettiin rintama vasemmalle, ja me peityimme oksien alle, joita kuulat katkoivat ja pudottelivat niskaamme. Äkkiä pamahti toinen laukaus tien oikealta puolelta. Saksalaiset muodostivat nyt kaksi rintamaa, mutta sillävälin sulki Mirza tien kummastakin päästä. Luoteja sateli joka puolelta.
Savu teki pimeyden yhä sankemmaksi. Sotilaamme ulvoivat saksalaisten ympärillä kuin nälkiintynyt susilauma. Onnettomat preussilaiset luulivat Jumala ties kuinka suuren ylivoiman heitä pimeässä piirittävän. He ampuivat umpimähkään. Ulaanien hevoset alkoivat hirnua ja hyppivät pelosta pystyyn; se yhä lisäsi sekasortoa. Koko joukkue läksi eteenpäin — silloin pamahti yhteislaukaus tervetuliaisiksi ja pani heidät peräytymään. Taaskin laukaus. Hevoset alkoivat pillastua ja mylläkkä kävi yhä suuremmaksi. Kuului huuto: "Valkeata! Valkeata!" Saksalainen päällikkö sai onnettoman päähänpiston, nim. valaista tie. Näimme preussilaisten sotamiesten kohottavan palavia olkilyhteitä pistimiensä kärjissä. Veripunainen loimu valaisi tien ja lähimmät puut, mutta meille siitä oli vain etua, sillä me näimme nyt paremmin tähdätä. "Tähdätkää upseeria! Upseeria!" alkoivat miehemme huutaa. Palavien olkilyhteitten valossa näimme ylpeän, kookkaan vartalon, kypärä päässä ja kultasankaiset silmälasit nenällä, uhmaten seisovan vaunuissa jaellen käskyjä. Tuli valaisi hänet päästä kantapäihin saakka. "Upseeria!" toistivat äänet. Kuulat vinkuivat ilmassa, oljista sinkoili kipinöitä ja palavia korsia, mutta upseeri seisoi yhä vahingoittumattomana. Silloin kiiruhti Mirza luoksemme:
— Tähdätkää upseeria! — huusi hän, tempasi ratsupyssyn vallakkialaisen kädestä ja tähtäsi. Pamaus! Nuori upseeri horjahti, kallistui taaksepäin ja kaatui suin päin palavaan olkilyhteeseen. Oljet sammuivat kuitenkin pian, preussilaisten laukaukset heikkenivät ja harvenivat. He tekivät yhä vielä vastarintaa, mutta epätoivoisina, meidän tulemme yhä kiihtyessä ja sotilaittemme eläimellisen karjunnan käydessä yhä villimmäksi. Viiden minuutin kuluttua kuului komento: "pistimet esille!" Silmänräpäyksen ajan näin taasen Mirzan, joka etukenossa, miekka kädessä ryntäsi eteenpäin välkkyvien pistinten ympäröimänä. Mutta yhtäkkiä alkoi taas joku olkilyhde loimuta preussilaisten puolella, ja sen vieressä näkyi kahden pistimen väliin kiinnitetty valkoinen nenäliina.
— Heretkää, ne antautuvat! — huudettiin joka taholta.
Niin tapahtuikin. Taistelu oli päättynyt.
Puolen tunnin kuluttua vallitsi tuolla verentahraamalla tiellä sama hiljaisuus kuin äsken. Käskin korjaamaan ruumiit pois. Etsin itse Otto von Hohensteinin, jonka kasvot olivat palohaavojen rumentamat, ja otin haltuuni hänen paperinsa ja hänen vaimonsa tai morsiamensa valokuvan, joka minulla vielä tänäänkin on tallella. Sitten läksin hakemaan Mirzaa. Hän istui kannon päällä. Hän hengitti läähättäen, tukka hiestä märkänä, kasvot ruudinsavun tahraamina, kädet vapisevina. Hänen katseensa todisti ääretöntä ylpeyttä, jota hän ei välittänyt edes salata. Seuraavien päivien kuluessa kasvoi hänen ylimielisyytensä kasvamistaan. Hän ei ottanut vastaan minkäänlaisia neuvoja, eikä pyytänytkään niitä. Upseereja kohtaan kävi hän mahtailevaksi ja samoin muuttui hänen käytöksensä minuakin kohtaan, joten suhde välillämme kävi yhä kylmemmäksi.
La Rochenoiresta emme puhuneet enää, mutta minä huomasin, että Mirza alkoi halveksua vastustajaansa. Olihan hänen johdettavanaan nyt kaksin verroin vahvempi joukko kuin La Rochenoiren. Miksikä hän siis pelkäisi?